Huh huh, vieläkin sydän hakkaa. Kävin äsken tarkistamassa naapurin rouvan (salituttu) kunnon ja soittamassa hänelle ambulanssin. Ensimmäistä kertaa tunsin, että sairaanhoito-opinnoillani on jotakin merkitystä. Pystyin arvioimaan tilannetta ja toimimaan. Ja mikä parasta rouva luotti minun osaamiseeni. Great.

Olen pienen tauon jälkeen kirjoitellut lyhyesti kuulumisia Teijan kanssa. Hän haluaisi kovasti tulla käymään meidän maaseutukodissamme, mutta pelkää, että vierailu menisi pelkäksi itkuksi. Voi että, miten haluaisin nähdä Teijan. Se on hartain toiveeni tällä hetkellä. Mutta onneksi järki sanoo sen verran, että en ala painostaa. Sitten hän ei ainakaan tule.

Suunnittelin juhannukseksi, että olisin lähtenyt Merjan kanssa maaseutukotiin ihan vain pyörähtämään. Halusin näyttää Merjalle rakkaan kotini ja samalla saada hänet erakoitumismökistään keskeltä korpea liikenteeseen. Isä sanoi eilen, että mikäs siinä, onnistuu. Äsken isä soitti ja sanoi, että perutaanpas se Merjan tulo. Riitta oli hermostunut asiasta, koska isä ei ollut kysynyt hänen mielipidettään. Kai heille oli jonkinmoinen riitakin tullut tai isä vaikutti jotenkin voipuneelta.

Ymmärrän toki Riitan kannan, onhan se hänenkin kotinsa. Olisin vain toivonut, että Riitta vaikka olisi itse soittanut minulle ja kertonut, että hän ei halua täysin vierasta ihmistä kotiinsa juhannuksena. Ja samalla tunsin, miten entinen elämäni mureni taas vähän enemmän palasiksi. Minun kotini ei ole enää minun eikä äidin eikä Mikan. Siskoni ei tunne itseään tervetulleeksi sinne (Riitan kommenttien takia) ja minäkin alan miettiä, milloin minun käyntejäni aletaan rajoittaa.

Kaikki hajoaa vähän kerrallaan.