Tulin juuri lääkäriltä, joka tarjoili spinningkieltoa. Voihan perse. Juuri kun olen päässyt hyvään vauhtiin ja salille meno on tuntunut joinakin päivinä jopa houkuttelevalta eikä vain äärimmäiseltä pakolta.

Oikeassa pakarassa on sellainen jumitus päällä, että en oikein pysty tekemään mitään. Istuessakin sattuu, saati sitten kävellessä ja pyöräillessä. Välilevyssä ja lonkassa ei testauksien mukaan ole mitään vikaa - onneksi. Muistelen kammolla siskon selkäleikkausta.

Lääkäri lohdutti ja sanoi, että lihakseni ovat tosi hyvässä kunnossa, mutta nyt kannattaa huilata, ettei ylirasitustila pahene. Kyllähän sen järkikin sanoo, että pakko levätä, mutta ottaa päähän silti. Miten nyt käy iänikuisen laihdutuksen ja kunnon. Aloitanko taas pohjalukemista, kun takapuoli päättää joskus parantua.

Toisaalta huokaisen helpotuksesta, kun joku ammatti-ihminen käskee hiljentää vauhtia. Olen niin tuskaisen väsynyt, mutta en osaa omaan tuntemukseen luottaa. Se on vain laiskuutta ja liuta tekosyitä, jos jättää suunnitellun treenin tekemättä.

Asiasta kukkaruukkuun. Vappuaattona kuuntelin kassajonossa kassatädin ja jonkun naisen keskustelua, jossa nainen kertoi koiransa kuolleen. Hän kertoi, miten elämä on nyt ihan hajalla ja että hän aikoo hakea uuden koiran maanantaina, koska ei kestä muuten. Teki niin mieli kysyä rouvilta, tietäisivätkö he, mistä minä voisin hakea uuden pikkuveljen ja äidin, kun sellaiset sattuivat kuolla kupsahtamaan. Mutta olin hiljaa ja toivotin hyvää vappua. Ei millään kykene ymmärtämään kaikkea.

Nykyään havahdun taas usein siihen, että puristan käsiä nyrkkiin ja puren hampaita yhteen. Hakkaan mielessäni ihmisiä pesäpallomailalla. Viha puskee läpi, vaikka yritän pitää sen sisälläni. Olen niin väsynyt ymmärtämään ja kestämään kaikkea. Varmaan eniten sanottu lause elämässäni on "kyllä minä ymmärrän". En jaksa enää. Ei ole ymmärrykselle paljon sijaa, kun mietin mitä olen elämässäni kokenut. Ihan sama, kuinka monella menee vielä huonommin ja raskaammin. Tämä on minun elämäni ja sitä minun pitäisi kestää, ei muiden elämää.

Katselin yhtenä iltana ruumiinavausvideota netissä. Mielessä pyörii niin paljon kysymyksiä, mitä veljelle ja äidille on tehty. Video helpotti vähän sitä tuskaa, mutta herätti miljoona lisäkysymystä. En tiedä, keneltä kysyisin ja kuka jaksaisi vastailla. Tuulakin taisi järkyttyä, kun puhuin hänelle yksityiskohdista. Ei kai monikaan tykkää puhella ruumiista ja aivojen silpomisesta.

Iso huokaus.