Opettaja vastasi tänään palautteeseeni tai siihen, kun kerroin, miksi olen hiljainen enkä osallistu ryhmäkeskusteluihin. Viesti oli aika pitkä ja asiallinen. Sen pääsisältö oli, että hiljaisilla (hoitajilla) on vaikeaa työelämässä, kun heidän pitäisi ajaa potilaiden asioita ja puolustaa heitä erinäisissä tilanteissa. Hiljaiset ihmiset ovat hankalia työelämässä, koska heistä ei ikinä tiedä, mitä he ajattelevat. Lopuksi hän kehotti minua miettimään, mihin laitan energiani. Haluanko vastustaa jotain opetusmenetelmää, joka ei miksikään muutu eikä poistu kuvioista vai olenko suostuvainen ja tulen muiden mukaan keskusteluun.

Minusta on kohtuutonta ja epäreilua, kun opettaja tekee minusta tuollaisen arvion noin kolmen tunnin "tuntemisen" jälkeen. Hän ei tunne minua eikä tiedä mitään minusta tai elämästäni. On niin lyöty olo, mutta onneksi (minä ja) moni tärkeä ja rakas ihminen uskoo, että minusta tulee hyvä hoitaja vaikka he tietävät, että olen hiljainen. En anna tämän lannistaa, vaikka ikävältä tuntuukin.

Kävin tänään lenkillä testaamassa lonkkaa eikä tuntunut yhtään hyvältä. Sisko sattui soittamaan loppumatkasta, ja itkuksihan se meni. Kehittelin jo kauhuskenaariot, että joudun selkäleikkaukseen, harjoitteluvaihto jää väliin ja joudun keskeyttämään koko koulun. No. Sisko on niin kuin äiti. Hän ei kestä yhtään itkemistä, vaan hermostuu ja tuskastuu. Mutta minkäs teet, kun tuo lonkka on tosi kova paikka minulle. Toivottavasti se tuosta vielä asettuu. Harmittaa vaan, kun nyt pää kestäisi lähteä ulos ja lenkille, mutta kroppa hajoaa alta.