Minut, sisko, pikkuveli ja onnettomuus mainitaan eräässä kirjassa. Isä kertoi ja näytti kirjan. Tuli paha mieli ja pettymys. Se on sittenkin totta. Veli on kuollut eikä koskaan tule takaisin. En kestä ajatella koko asiaa.

Isä luki kirjani. Sanoi, että se oli ihan hyvä, helppolukuinen, ei rönsyile, hienosti vain minun näkökulmastani kirjoitettu (etten ollut lähtenyt arvaamaan muiden tunteita ynnä muuta) ja hirveän surullinen. Isän sanomana tuo ihan hyvä on ok, koska sekin on jo isältä paljon. Toki olisin toivonut, että hän olisi ylistänyt kirjaani, mutta olihan tuossa jo paljon hyvää. Pääasia, ettei isä suuttunut tai loukkaantunut mistään tai sanonut, että ei se noin mennyt.

En saa arabimiestä mielestäni. Odotan koko ajan viestiä ja sähköpostia, vaikka tiedän, että hänellä on varsin kiireinen aikataulu täällä Suomessa. Tuskin hän ehtii tai haluaakaan koneella istuskella. Mutta silti. Tiedän kyllä, että jos lähden viikonloppuna baariin ja nappaan mukaani jonkun miehen, arabikaipuu lieventyy. Niinhän kävi Patrikinkin kanssa. Ensin olin seota koko miehestä, kunnes tajusin, että ei hän niin ihmeellinen ollutkaan.

Ehkä se on vaan niin, että kaikki hienot hetket oman itsen ulkopuolella ovat niin arvokkaita ja ainutlaatuisia, että niistä ei pysty päästämään irti. Hassua sinänsä, että minähän se olin siinä sen miehen kanssa koko illan aamuun asti, mutta ei se siltä tuntunut.

Ei masentunut, kuolemaa haluava, elämään kyllästynyt ihminen koe tuollaisia tunteita ja tilanteita. Se on joku muu hyvin syvällä piilossa ja vangittuna tämän tuskan ja pahan olon alla. Vähän niin kuin monet oikein lihavat ihmiset sanovat, että heidän sisällään on laiha minä, joka haluaisi tulla esiin. Ehkä minussakin on jotain, joka haluaa tulla esiin, mutta minäpä vain haluan tappaa itseni.