Näin yövuoroissa sen huomaa, miten lyhyt Suomen kesä on. Juhannusyöt olivat tosi valoisia, mutta nyt on jo melkein syksyinen fiilis. Sen verran hämäräksi käy.
 
Katselin tänään facesta, kun serkkupoika oli laittanut tunnelmaotoksia isäni mökiltä. Mietin, miten olisin halunnut olla siellä samaan aikaan isän puolen sukulaisten kanssa. Olisin nähnyt kätilötädinkin. Mietin, mitä Mika nyt tekisi, jos olisi selvinnyt hengissä. Missä olisi ja mitä kuvia jakaisi kavereilleen. Ajattelen niitä nuoria, jotka ovat lähipäivinä kuolleet onnettomuuksissa. Heidän perheitään. Mikä tuska ja kysymysten määrä, eikä kukaan vastaa. Ja media, joka tekee rahaa mässäilemällä kuolemilla.
 
Ja sitten olen minä. Minä töissä. Minä nukkumassa. Minä salilla. Minä syömässä. Melkein joka vuorossa kysyn itseltäni, mitä ihmettä teen täällä, vaikka ääneen totean, että täällä on ihan kivaa. No ei ole. Tiesin, että tästä puolivuotisesta ei tule mikään helpoin mahdollinen. Halusin silti varman työpaikan ja palkkapäivän, tai oikeastaan valitsin ne, joten turha valittaa. Voin käydä ihan kaikki mahdolliset meditaatiot ja asennemuutokset läpi, mutta en vain saa mitään irti siitä, että vaihdan kakka- ja pissavaippoja päivästä toiseen ja kuuntelen omaisten sekä potilaiden narinaa joka saatanan asiasta. Toki satunnaisesti kohtaa niitä ihania elämänilonsa säilyttäneitä mummeleita ja pappoja, joiden pelkkä katse pelastaa päivän. Niistä hetkistä otan kaiken irti.
 
Mutta se ei riitä. Mikään ei riitä. Haluan esimerkiksi ulkomaille. Lämpöiselle hiekalle kävelemään niin, että viilentävät allot osuvat paljaisiin jalkapohjiin. Haluan kulkea rantahietikolla bikineissä enkä miettiä hetkeäkään, pitääkö joku minua liian lihavana tai valkoisena. Haluan maata aurinkotuolilla ja pistää silmät kiinni. Kuunnella vierasta kieltä ja niitä ääniä, kun ihmiset ovat hyvällä tuulella eikä kukaan jaksa valittaa mistään. Haluan pistää legendaariset timanttikorkkarit jalkaan ja päälle ehkä vielä legendaarisemman mustan minimekon. Niistä tulee aina hyvä mieli. Haluan jonkun kepeän kesämiehen, joka saa minut nauramaan.
 
Ja sitten pitkä piiiiiiiiiiiip. Soittokello soi ja on taas aika lähteä vessatuskierrokselle.
 
Yksi juttu vielä, kun selailin yhtä viikonlopun lehteä. Kukaan ei kuole turhaan. Ei ole sellista kuin turha kuolema. Ihan kuin koko ihminen olisi ollut turha. Kuolema on aina osa suurempaa suunnitelmaa. Mitä nuorempi kuolee, sitä suurempi suunnitelma. Ni.