Kun sairastuin teininä anoreksiaan, aloin anorektikoille tyypilliseen tapaan lajitella ruoat sallittuihin ja kiellettyihin. Kaikki rasvapitoinen ja hyvä oli kiellettyä ja saastaista. Mitä kuivempaa ja täydellisempää ruoka oli terveysnäkökulmasta katsottuna, sitä helpommin se läpäisi tiukan seulan.

Näen vieläkin silmissäni, miten vasemmalla ovat pahat ruoat, keskellä on suora, musta viiva ja oikealla puolella ovat muutamat sallitut syömiset. Päänsisäinen taistelu oli hirveää, jos satuin syömään väärää ruokaa. Käytännössä nuo väärät ruoat pitivät minut hengissä, koska tuskin olisin pysynyt kovin pitkään hengissä sallituilla eväillä. Tästä dilemmasta tosin lähti liikkeelle ahmimishäiriö, mutta sitä sekamelskaa en edes yritä avata nyt.

Tätä matalalentoa on kestänyt nyt maaliskuusta asti. Tällä viikolla konkretisoitui pahin pelkoni eli se, mitä jos en pysty hallitsemaan enää syömisiänikään.

Kun keskiviikkona meinasin nukahtaa lukemattomia kertoja aamuviiden ja iltapäiväkolmen välillä, jouduin toteamaan, että en kykene menemään siinä koomatilassa töiden jälkeen salille.

Työmatkani bussilla kestää vähän päälle puoli tuntia. Koko sen ajan sätin itseäni ja jaksamattomuuttani ja mietin, pitäisikö kuitenkin mennä salille tekemään väkisin jotain. Inhoan näitä ajatuksia ja sitä, miten lyttyyn voin itseni pääni sisällä haukkua. Luulin oikeasti, että tämä vaihe olisi jo niin nähty ja koettu.

Oikeastaan koko viikon kantava ajatus on ollut se, että kyllä terveen ihmisen pitää pystyä seitsemän tunnin työpäivän jälkeen harrastamaan liikuntaa ja mielellään vielä kovaa treeniä tunnin ajan. Se vaan on niin ja piste.

Samaisena keskiviikkona päädyin jättämään salin väliin ja sen sijaan söin kerralla 450 grammaa kauraleipää. Mietin siinä kepeän leipäkahvittelun jälkeen, oliko minulla todella näin kova nälkä vai olenko jo niin syvällä vaipumassa ahmimiskuplaan, että en tajua itsekään, missä menen.

Mitään ähkyä en tuntenut, mutta nälkä helpotti. Päädyin siis siihen, että okei, olisin voinut syödä jotain muuta leivän sijaan ja ehkä annoskokoakin olisi voinut hillitä, mutta en kokenut ahmivani. Sitä paitsi ostin kaupasta vain leipää enkä esimerkiksi leipää, karkkia, suklaata, pullaa, kakkua, keksejä ja muuta, mitä yleensä ostan leivän lisukkeeksi ahmiessani.

Helpotuksen huokaus. Kyllä tästä vielä noustaan, you know.

Palatakseni alkuun. Luulen, että olen nyt siinä pisteessä rankan kevään ja kesän jälkeen, että olen ikään kuin anorektikko ajatuksissani. Jaan ajatukset kiellettyihin ja sallittuihin. Täydellinen ihminen ajattelee vain hyviä, kannustavia ja myönteisiä ajatuksia. Kaikki on itsestä kiinni ja ajatuksillamme luomme tulevaisuutemme ja jokainen pysyy täydellisen terveenä, kunhan vain muistaa ajatella vain oikeita ajatuksia. Elämä rullaa eikä ikinä väsytä tai uuvu, kun hallitsee omia ajatuksiaan.

Jostain syystä hallinta on alkanut pikkuhiljaa pettää ja huomaan, että päässäni liikkuu yhä enemmän kiellettyjä asioita. Arvostelen itseäni (ja ikävä kyllä muitakin) ilkeään sävyyn, kiinnitän huomiota vain virheisiini ja vaadin itseltäni kohtuuttomia. Aikaisemmin ystävällinen ja myötätuntoinen sisäinen ääni on vaihtunut kiukkuiseen ja väsyneeseen valittamiseen enkä voi sietää sitä. Tuntuu, että pääni hajoaa, kun en saa tätä kaaosta hallintaan.

Minunhan piti tietää jo ikään kuin kaikki kaikesta. Olen selvinnyt masennuksesta, itsemurhasuunnitelmista, syömishäiriöistä, uupumuksesta, läheisten kuolemasta, elämästä tähän asti. Kyllä niillä selviytymisillä jo kuuluisi kyetä elämään ihan vaan normaalia, terveen ihmisen arkea nyt, kun kaikki on periaatteessa hyvin. No, näköjään ei.

Miten tästä sitten pääsee eteenpäin. En tiedä.

Suunnittelin vapaapäivän kunniaksi killertreeniä jaloille heti aamusta. Meninkin aamulla salille ja ihme kyllä vedin ihan hyvin treenin. Siis sellaisen, johon pystyn olemaan aidosti tyytyväinen. Tunsin hetkittäin jopa oman entisen itseni heräävän eloon, mistä tuli toiveikas olo.

Minulla on enää viikko töitä enkä tiedä, mitä sen jälkeen teen. Todennäköisesti tekee vain hyvää levätä pari viikkoa, korjailla lempeällä kädellä syömisiä ja päästä taas aamutreenien pariin. Verikokeisiin on aika varattu ja mielenkiinnolla odotan, näkyykö niissä jotain häikkää vai onko kyse vain isää lainatakseni ajatuksen ongelmasta.