Voihan ärsytys. Kirjoitin aiemmin päivällä vaikka miten ja paljon, kunnes koko teksti hävisi jonnekin. Yritetään kerrata tärkeimmät.

Olin neljä päivää kotona ja nyt taas kaupungissa. Katki poikki kuollut jonnekin kaukaisuuteen hajonnut mädäntynyt oksennukseen jos pystyisin oksentamaan hukkunut. Maha- ja pääkivun seuraksi on ilmaantunut hermosäryn tapainen hartiaan ja käteen säteilevä jomotus oikeaan lapaluuhun. Kiva. Lisää tätä paskaa vaan kunnolla niskaan ja minne ikinä mahtuu. Kyllä minä kestän ja sitten kun enää kestä, lähden täältä enkä takaisin tule. Piste.

Olen huolissani äidin jaksamisesta. Keuhkot näyttäisivät menevän ja vievän minne vaan (tosin pienellä varauksella odotellaan tuloksia äidin rutiininomaiselta sairaalakeikalta), mutta suru oman pojan kuolemasta ei helpota. Tuntuu oikeastaan vain pahenevan, kun sivusta seuraa, minkä ymmärrän enemmän kuin hyvin. Sen verran paskoja kommentteja jaksamisesta ja suremisesta äiti on saanut alusta asti, että helvetti tekisi mieli muutamaakin ihmistä huitaista ja kunnolla. Mikä ihme ihmisiä vaivaa, kun pitää tahtomattaan loukata toisten tunteita ja rikkoa sururauha, mikä se sitten onkaan.

Ja mummu. Oivoi miten raskasta on sen ihmisen lähellä olla. Olen hukkua siihen ahdistukseen, joka ryöpsähtää mummun seurassa päin näköä. Tiedän, että mummu on vanha nainen, suree kovasti pikkuveljeäni eikä voi sille itse mitään, että muisti alkaa heittää pahemman kerran. Hän ei voi sille mitään, että puhuu samat rasittavuuteen asti menevät asiat miljoona kertaa puolen tunnin aikana eikä oikein mikään mene kerrasta jakeluun. Minä taas voisin hyvinkin itselleni jotain, kun ahdistun jokaisesta kommentista ja lausahduksesta. Voisin vain yrittää jaksaa ja antaa puheitten mennä ja tulla. Mutta ei. Minä tuskastun ja puristan käsiä nyrkkiin ja vielä joku kerta menen ja sanon pahasti mummulle. En vain jaksa enää. EN YHTÄÄN ENÄÄ. Se ihminen imee minusta viimeisetkin energian rippeet ja murenen siihen papan vanhaan keinutuoliin ja kuolen. Kunpa.

Jos mistään ei huomaa, että olen pikkuisen vaan vihainen, niin kerrotaan sekin vielä selvyyden vuoksi. Olen vihainen. OLEN NIIN TÄYNNÄ VIHAA, ETTÄ RÄJÄHDÄN KOHTA. Varjele sitä ihanaa ihmistä, joka tielleni osuu, kun tämä kaikki ahdistus ja paha olo purkautuu ulos. Toivottavasti se ihanuus olen vain minä itse. Sittenpähän täältä päästään.

Edit

Joku selvästikin on kuullut heiveröisen pyyntöni saada jotain hyvää elämääni hiukan väärin, sillä tämä on ollut taas vaiheikas ilta. Olen onnistunut hermostuttamaan kaksi läheistä ihmistä enkä oikein pysy perässä, mitä olen taas mennyt väärin tekemään. Olen oppinut muun muassa, että jos joku puhuu kuolemasta, käsien viiltelystä ja haulikosta kännissä, ei kannata huolestua tai ainakaan olettaa, että tämä joku saattaisi humalapäissään tappaa itsensä. Pitää vain istua ja odottaa, mitä tuleman pitää. Varjele, mitä paskaa saat niskaasi, jos menet tilanteeseen puuttumaan. Olen oppinut senkin, että toiset ihmiset, miehet useimmiten, loukkaantuvat kaikesta mitä sanot ja mitä jätät sanomatta. Heidän kanssaan et voi ikimaailmassa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kiitos korkeuksiin, tämä on ollut kerrassaan fucking fabulous päivä. Jäämme innolla odottamaan, mikä kaikki vielä voi mennä pieleen.