Nyt on ollut vaikeita hetkiä syömisten ja omien ajatusten kanssa. Viimeksi eilen illalla vaivuin ajoittain synkkyyteen, kun mietin, mitä jos kaikki palaa ennalleen ja alan taas ahmia. Tuntuu, että kaikki odottavat minun epäonnistuvan. Mutta ketä siihen kaikkiin kuuluu. Miksi kukaan lähipiiristäni haluaisi minun epäonnistuvan ja lihovan takaisin entisiin mittoihin. Se kaikki on minun päässäni ja minun epävarmuuttani itseäni kohtaan.

Ainoa henkilö, jonka rehellisesti voin kuvitella odottavan lihomistani, on siskoni. Anteeksi vaan, mutta en voi tälle tunteelle mitään. Muistan varmaan loppuelämäni sen fiiliksen viime vuonna, kun kuulin siskon puhuvan miehensä kanssa, miten minussa ei huomaa mitään muutosta. Tai miten ikinä se keskustelu silloin menikin. Ja toki tässä on sellainen kevyt kolmenkymmenen vuoden yhteinen historia, minkä vuoksi koen, että siskoni ei ole ihan ykköspallilla tukijoukoissani.

Mutta. Aivan kuin tilauksesta sain tänään rohkaisevaa palautetta salilla. Yksi timmissä kunnossa oleva mies tuli juttelemaan ja sanoi jotain, että olen saanut tosi nopeassa ajassa näkyviä tuloksia aikaan ja että teen selvästi asioita oikein. Menin ihan hämilleen ja varmasti ilmeeni oli taas näkemisen arvoinen. Hah. Ja tiedättekö mikä oli ensimmäinen ajatukseni. Häpeä. Siis voi helvete. Häpesin itseäni ja yritin sivusilmällä nähdä, kuinka moni salilla kuuli miehen puheet ja kuinka moni näistä henkilöistä ajatteli mielessään, että no tuossa naisessa ei todellakaan ole tapahtunut mitään muutosta ainakaan parempaan. Onneksi sain häpeän tunteen karkotettua jonnekin hevon v*ttuun ja fiilistelin vain, miten upealta tuntui, kun joku vieras tyyppi tuli antamaan palautetta.

Kannustus, kiitokset ja myönteinen palaute kantavat aina pitkälle. Yksi myönteinen lause ei vaadi sanojaltaan mitään, mutta se voi pelastaa jonkun toisen päivän. Suomalaiset vaan tuppaavat olemaan sellaisia, että kehuja säästellään, koska muuten ihmiset muka ylpistyvät. Voisin veikata, että jos minua olisi kehuttu lapsuudessa tai annettu enemmän myönteistä palautetta jatkuvan vertailun ja kritiikin sijaan, nyt aikuisena en aina heti ensimmäiseksi häpeäisi itseäni, kun joku sanoo minulle jotain kivaa.