Sain tänään Teijalta muutaman uuden kuvan Mikasta. Tai vanhan, mutta sellaisia, joita en ollut nähnyt. Ekstrana vielä puolen minuutin videopätkä Mikasta ja Teijasta tanssimassa. Olen niin käsittämättömän vihainen siitä, että Mika on kuollut ja äitikin. Mietin heitä joka päivä. Tosin töissä saattoi mennä tunteja, että ikään kuin unohdin koko asian. Olen vihainen siitä, että en voi jakaa pikkuveljen menetystä siskoni kanssa. Minkälaista olisi, jos voisi siskon kanssa jutella Mikasta ja tajuta, että ehkä hänkin suree vaikka ei sitä mitenkään (minulle ainakaan) näytä.

Karsa tuumasi, että läheisen kuoleman sureminen riippuu paljon siitä, miten läheinen on ollut kuolleen kanssa. Että eivät kaikki sure. Minun teki mieli sanoa, että minulle Mikan kuolema oli elämäni suurin tragedia, josta en toivu koskaan. Jos Riitta olisi viimeksi mökillä kysynyt, miten nyt jaksan, olisin sanonut, että elämä on painajainen, josta toivon herääväni. Onneksi ei kysynyt.

Toisaalta on helpompi antaa muiden olettaa, että voin hyvin enkä ainakaan sure enää. Siten muiden ei tarvitse huolehtia tai pelätä, että tekisin jotakin itselleni. Vaan tulee siinä ainaisessa muiden parhaan ajattelussa kovin yksinäinen ja hylätty olo.

...