Tiedän, että ei saisi yrittää hoitaa itseään, kun lähtee tälle alalle opiskelemaan ja töihin. Kelaan silti omia asioitani ja menneitä harva se päivä. Terapeutti sanoi keväällä, että se on normaalia ja luonnollista.

Luin äsken eri lääkäreiden kirjoittamia lausuntoja minusta menneiltä vuosilta. Halusin varmistaa, oliko siellä maininta, että olen epävakaa. Oli kyllä. Se on masentavaa, kun miettii, miten negatiivisella asenteella nykyisellä harjoitteluosastollani suhtaudutaan epävakaisiin potilaisiin. Tuhahtelua, naureskelua, ärsyyntymistä. Harva haluaa omaksi potilaakseen epävakaata, koska heistä ei ikinä tiedä, mitä he keksivät ja he ovat niin hankalia, suorastaan toivottomia tapauksia. Monelta olen kuullut, että esimerkiksi vaikeaa masennusta sairastavaan ei tepsi sähköhoito, jos hän on epävakaa. No, siinäpä tuli vastaus, miksi sähköhoito ei koskaan minuun tehonnut.

Yksi mieshoitaja sanoi, että vaikeasti masentuneessa epävakaassa henkilössä pitäisi hoitaa nimenomaan epävakautta eli persoonallisuushäiriötä eikä pelkästään masennusta. Ehkä siinä kohti hoitoni meni aina pieleen, kun kukaan ei huomannut, mistä oikeasti on kyse.

Mutta eipä synkistellä. Tarpeeksi paska fiilis pelkästään, kun katson peiliin. Tunnen itseni niin rumaksi ja vastenmielisen näköiseksi. Yritän olla ajattelematta ulkonäköäni ja muita ikäviä asioita ja keskittyä vain siihen, että saan käytyä koulun loppuun. On vain aika surullista, kun en usko, että kukaan voisi enää koskaan tykätä minusta tai haluta minua. Jäljellä olevien päivien laskeminen elämän loppuun yksin ei houkuttele.

Inhoan näitä negatiivisia ajatuksia ja valittamista. Pääsin jo niin pitkälle ajatustyössäni, vaikka kuolematoive ei koskaan hävinnytkään. Nyt olen taas tässä. Vali vali.