Se tunne, kun hiki valuu, välillä on jäässä, mahaan sattuu niin paljon, että ei tiedä miten päin olisi. Ensimmäinen ajatus on mennä oksentamaan, mutta jostain läskien alta järki onneksi sanoo ei. Sen sijaan kannattaa mennä heittämään kaikki loput ruuat roskiin. Äiti mulkoilee jossain, koska ruokaa ei ikinä heitetä roskiin.
 
Mietin, miten olen tässä taas. Miksi aina pitää yrittää syödä itsensä hengiltä, jos on vähän heikko hetki. Miksi en ole oppinut mitään. Ensimmäinen syy on se, että olen turvautunut liikaa noihin erinäisiin pussi- ja juomakuureihin. Ne ovat satunnaisesti ok, mutta eivät kovin toimivia henkilölle, jolla on taipumus ahmia. Toiseksi, stressaan ensi viikon tenttiä, jossa ei ole muuta erityistä paitsi se, että siinä pitää osata hirveästi asioita ulkoa ja ehtiä laskea laskut liian lyhyessä ajassa.
 
Kolmanneksi, paino on jumittanut samassa lukemassa kolme viikkoa. No, ei muuta kuin mässäämään. Johan lakkaa jumittamasta. Neljänneksi, roikun löysässä hirressä joulun matkan suhteen. En taida millään saada kasaan Karsan laihdutustonnia määräajassa, joten joudun kaivamaan rahat jostain muualta. Aikaa on marraskuun puoliväliin asti.
 
Ihan pientä ahdistusta ilmassa.
 
Muuten menee hienosti. Lonkka on ollut hyvin yhteistyökykyinen, mutta muistuttaa heti, kun alan rehkiä liikaa. Tässä onkin kiva taiteilla kipujen ja treenihalujen välillä. Mutta parasta on, kun pystyy satunnaisesti käymään lenkillä ja tekemään jalkoja salilla eikä koko ajan tarvitse kärsiä kivusta.