Tähän mennessä tapahtunut - lyhyt oppimäärä aiemmasta blogistani: Äiti oli vähällä kuolla puolitoista vuotta sitten, mutta sai jatkoaikaa massiivisen keuhkoleikkauksen ansiosta. Minä olen ollut tämän vuoden puolella vaikean masennuksen takia päiväsairaalassa kaksi kuukautta. Maaliskuun lopussa olin kirjautumassa mielisairaalaan osastolle, koska tarkoituksena oli aloittaa sähköhoito. Orastavaa toivoa oli syntymässä pitkäaikaisen masennuksen ja painostavan kuolemanhalun rinnalle. Kunnes tulee täydellinen sokki ja minua reilusti nuorempi rakas pikkuveljeni kuolee tapaturmaisesti. Elämä heittää häränpyllyä.

Hautajaiset on vietetty, ja voisi kai sanoa, että selvisin niistä koska tässä edelleen kirjoitan ja vedän henkeä. Otin rauhoittavia normimäärän ja muisti tekee tepposiaan. Olen ollut viimeiset kolme viikkoa kuin (painajais)unessa ja hautajaiset olivat piste iin päälle. Joku voisi viimeistään nyt tulla herättämään.

Kuvittelin aiemmin, että alan väkisinkin itkeä viimeistään silloin kun valkoinen arkku kannetaan alttarin eteen. Tai kun pikkuveli lasketaan syvään kuoppaan hautausmaalla, tajuan viimein, minkä laadun lopullisuus ja kauheus on kyseessä. Mutta ei. En tuntenut koko päivänä oikein mitään, paitsi mahakivun ennen kirkkoon lähtemistä ja hirveän määrän ahdistusta rinnassa.

Kaikki itkivät. Ihmiset tulivat halaamaan ja toivottamaan voimia. Arkkua kannetaan ja kuulen itkun pyrskähdyksiä, näen miten äiti ja isä itkevät, sisko ja jopa siskon mieskin. Minusta ei tunnu miltään. Olen kuin zombie, joka ei ymmärrä mistään mitään. Olen melkein pettynyt. Enkö vieläkään saa yhteyttä tunteisiini. Miksi en pysty suremaan. Miksi kuvittelen, että veli vielä palaa kotiin, vaikka olen nähnyt hänet ensin heti kuoleman jälkeen ja sitten arkkuun laitettuna.

Olen ollut tähän asti vanhempieni luona maalla ja tänään pääsin siskon kyydillä kaupunkikotiin. Osasin odottaa, minkälainen ahdistus iskee kun hiljaisuus vihdoin tulee ja joudun tänne yksiööni omine ajatuksineni. Maalla olo kävi tukalaksi, koska mummun muisti ja sekavuustila vievät vähäisetkin voimat. Ja muistoja veljestä on enemmän kuin jaksaa ottaa vastaan. Silti nyt kaipaan jo takaisin läheisteni luokse. Pelkään, mitä tyhmää voin saada päähäni tässä yksinäisyydessä ja ahdistuksessa. Sisko vannotti äsken lähtiessään, etten varmasti tee itselleni mitään ja minä sanoin, että en tietenkään.

Kaiken lisäksi Juhis (aiemmin pantava mies päiväsairaalasta) lupasi tulla tänään tuekseni, mutta aamulla hän ilmeisesti jostain kirjoittamastani loukkaantuneena perui tulonsa. Meistä on tullut Juhiksen kanssa tosi läheisiä ja hän on ollut äärimmäisen tärkeä tuki pikkuveljeni kuoleman jälkeen. En ymmärrä, miten hän nyt voi yhtäkkiä vetäistä maton jalkojeni alta. Tietää varsin hyvin, että olen ihan murtumispisteessä ellen jo murtunut.