Juttelin pitkästä aikaa yläkerran naapurin kanssa, kun osuimme samaan aikaan salille. Mummeli on noin 75-vuotias ja odottaa kutsua ilmeisen vaikeaan leikkaukseen, johon hän voi kuolla. Nainen sanoi, että ei hän halua kuolla, kun on vielä niin paljon tekemistä.

Yritin tsempata naista parhaani mukaan. Samalla mietin, miltä tuntuu, jos ei halua kuolla. Tai että on tosi vahva tunne siitä, että haluaa elää, kun on niin paljon tehtävää jäljellä. Kumpikin ajatus kuulostaa täysin järjettömältä. Mutta olen tässä pannut merkille, että me kuolemaa odottavat ja toivovat olemme selkeässä vähemmistössä.

Huhtikuussa oli muutama viikko, kun huomasin, että päivittäiset kuolema-ajatukset hiljenivät. Sanoin terapeutillekin, että vointi on tuntunut yllättävän virkeältä. Jossain sisällä heräsi jopa toivo siitä, että masennus alkaisi pikkuhiljaa väistyä.

Sitten ilmeisesti reumalääkkeen annoksen nosto alkoi vaikuttaa, koska lääkkeestä alkoi tulla useaksi päiväksi oksettava ja kuvottava olo. Myös iho-ongelmat räjähtivät jälleen käsiin. Tämä tietenkin aktivoi lääkevastaisuuteni, kun mietin joka päivä, mitä myrkkyä joudun syömään ja miten kroppani protestoi sitä vastaan. Iho-ongelmien vaikutusta mielialaani en osaa edes sanoin kuvailla. Tai no, voihan vittu on ihan kelpo.

Tällä viikolla olen joutunut perumaan kaikki sovitut jutut, koska minulle tuli kohtalaisen hankala silmätulehdus. On ollut tosi mieltä ylentävää pyöriä pakolliset käynnit kaupungilla ilman meikkiä silmälaseissa ja silmä sen näköisenä kuin olisin saanut muutaman kerran kunnolla turpaan.

Sitten muistan naapurin mummon, joka odottaa isoa leikkausta, johon hän voi kuolla vaikka ei haluaisi. Ja ystävän, joka jaksaa muistuttaa, miten monella muulla on paljon vaikeampaa kuin minulla. Jostain ilmeisesti pitäisi kaivaa sitä kuuluisaa elämänhalua, koska kaikki on niin hemmetin hyvin. Mutta mitä jos sitä ei löydy? Mitä jos vain ei ole enää mitään tehtävää täällä?