Mikan kuolemasta tulee tänä iltana kuusi vuotta. Muutama viikko sitten yövuorossa silmilleni lävähti facessa Teijan kirjoittama teksti Mikasta. Itkin töissä ja mietin, miten pitkä yksi työvuoro voi olla, kun on paha olla. Teijan rohkeudesta ja avoimuudesta hämmentyneenä päätin itsekin avautua facessa.

Kirjoitin lyhyen tekstin, josta ei tule ilmi puoltakaan, mutta pointti olikin se, että elämä voi muuttua vaikka kaikki menee päin helvettiä. Tiesin, että ainakin yksi henkilö vetää päivityksestäni herneen nenään ja niin kävi. Päiväsairaalakaverini avautui omasta vaikeasta tilanteestaan ja kertoi olevansa minulla kateellinen, koska voin hyvin. Kyseenalaisti myös ammattitaitoni, koska en kykene ymmärtämään häntä.

Hohhoijaa. Minusta on aika käsittämätöntä ensinnäkin kadehtia minua ja ilmaista asia keskustelussa, jonka pääosassa on kuollut veljeni. Olen käynyt läpi vuosikausien henkilökohtaisen helvetin ja jostain ihmeen syystä saanut elämäni kuntoon. Toivoisin, että minä voisin olla muille epätoivoisille esimerkki siitä, miten asiat järjestyvät enkä mikään kateuden kohde tai pahan mielen aiheuttaja.