Pari päivää on ollut taas varsinaista helvettiä töissä. Olen lakannut laskemasta, miten monta kertaa päivän aikana pyöritän mielessäni lauseita vihaan tätä työtä, vihaan tätä työpaikkaa. Tänään kun meni taas itsestä riippumattomista syistä ylitöiksi, mietin, milloin verisuoni napsahtaa päästä. Aamusta otin jo migreenilääkkeen, kun eilinen iltavuoro oli hirveä. Päivällä otin vähän lisää lääkettä, että kestin työvuoron loppuun. Tässäkö pitäisi vielä olla kiitollinen, että on töitä ja olen työkykyinen. Hah, katsotaan kuinka kauan!

Kaikkein turhauttavinta on huomata, että minusta on tullut juuri sellainen kyyninen valittaja, joita osasto on täynnä ja jollaiseksi en ikinä olisi halunnut tulla. Pinna on jatkuvasti niin kireällä, että en kestä enää. Onneksi kahden kuukauden päästä on viikon loma ja sitten on enää reilu kuukausi sopimusta jäljellä. Nyt jos koskaan voisi tulla se suuri oivallus, mitä haluan tehdä loppuelämälläni.