Niinhän siinä kävi, kuten pelkäsin ja salaa itseltäni suunnittelin. Ensi viikolle on ainakin neljät treffit sovittuna. En ole lukumäärästä ihan varma, koska en jaksa sähköpostista tarkistaa vaan odottelen rauhassa miesten ehdotteluja. Pari erittäin lupaavaa ehdokasta on joukossa. Lupaavaa siinä mielessä, että olen nähnyt kuvat heidän treenatuista vartaloistaan. Olen vähän epävarma omasta olemuksestani, kuinka ja miten kelpaan vai meneekö kaikki hyvin pelkässä panetuksessa. Jonkin verran lohduttaa se, että isä arveli painoni noin viisi kiloa alemmaksi kuin se oikeasti on. Ja isä ei valehtele, vaan sanoo suoraan mitä mieltä on.

Katselin eilen hautajaiskuvia. Olen niissä valkoinen kuin lakana tai lumi tai tietokoneen näyttö tyhjänä. Yhtä ilmeetön ja mykkä kuin veljeni hautajaisissa. Koskettavin ja liikuttavin kuva on se, jossa näkyy hiekkakumpu, veljen hautakivi, johon tulee äitinikin nimi ja haudalle lasketut kukat. Koko vuoden karuus ja epätoivo samassa kuvassa. Ehkä itkisin, jos voisin päästää itkun valloilleen.

Kahvittelin eilen äidin siskon, kummitätini kanssa. Se meni odotettua paremmin, vaikka lopussa täti sanoi, että aurinko alkaa vielä paistaa ja etsi itsellesi mies, niin helpottaa. Hohhoijaa. Myöntelin vaan, että juu kyllä niin varmasti.

Juttelimme äidistä ja tuli paha mieli. Jotenkin se, miten kaikki ovat olleet huolissaan äidin voinnista, tuntui raskaalta. Olenko minä murehtinut äidin kuntoa liian vähän. Ollut niin sokissa ja suljetussa maailmassani veljen kuoleman jälkeen, etten ole tajunnut, miten huonosti äiti on voinut. Eikö pitäisi osata keskittyä niihin läheisiin, jotka vielä ovat elossa. Ja äiti ei elä enää. Miksi surra sitä, ettei ole ennalta murehtinut tarpeeksi.

On raskas olo. En osaa kuvailla, miltä tuntuu ajatella, että veli ja äiti ovat kuolleet. Yritän väistää sen ajatuksen viimeiseen asti ja kuvitella, että kaikki on ennallaan. Eilen junassa mietin, että oikeasti olen aika vahva. Veljen kuoleman jälkeen olin varma, että lähden kohta perässä. En lähtenyt. Sitten kuoli äiti ja tunsin, että nyt on aika, kun ei tarvitse murehtia äidin jaksamista. Mutta olen edelleen tässä enkä tiedä, mikä kohtaloni on. Jos olisin heikko ja heti luovuttamassa, minua ei olisi ollut enää pitkään aikaan. En tiedä, mikä lohtu siinä muka on, että olen vielä elossa. Ehkä murehdin niin paljon siskoni ja isäni jaksamista, että yritän pysytellä tässä elämässä. Se on vaikeaa ja yhtä tuskaa, mutta onneksi ensi viikolla pääsen hetkeksi pakoon tätä kaikkea.