No niin. Ensimmäinen uuvuttava harjoitteluviikko on paketissa, aurinko paistaa ja hymyilen. Great, mitä tunnetilan vaihteluja voi ihminen kokea. Oivalsin tänään yhden jutun. Toinen ohjaajani (joka muuten puhui tänään minulle) on ihan kuin isän naapuri, nuorempi versio vaan, mutta yhtä omituinen. Ja savolainen. Heti kun tajusin, ketä ohjaaja muistuttaa, oli niin paljon helpompi suhtautua häneen. Tarvitsee vain miettiä isän naapuria ja alkaa itseäkin hymyilyttää.

Mutta päällimmäisin tunne tästä viikosta on se, että ei tuolla osastolla kukaan käy ihan täysillä. Jos ei tietäisi, voisi hyvin arvuutella, kuka onkaan potilas ja kuka hoitaja. Sovin siis joukkoon täydellisesti olin rauhallinen tai en.

Edit.

Kyllä tulee ajatusta ripotellen. Olen melko varma, että osastolla on töissä yksi mieshoitaja, joka roudasi minua sähköstä jollekin osastolle tarkkailuun. Olen nähnyt miehen lyhyesti parin yövuoron jälkeen. Nimi, silmät ja kasvot täsmäävät niihin hyvin hatariin muistikuviin, joita minulla siitä ajasta on. Miehen katse porautui tänä aamuna jonnekin niin syvälle minuun, että pystyin aistimaan, mitä hän ajatteli. Onko tuo se, ei se voi olla, kai sen on pakko olla. Heh.