Kävin Tuulan kanssa aamulla reilun tunnin mittaisella lenkillä. Nauroi vähän, kun kerroin Juhiksesta. Hyvä kun jaksoin lyhyen kahvittelun jälkeen enää kotiin kävellä, niin meni voimat jaloista. Olo on muutenkin tosi ahdistunut. Iltaisin ajattelen pikkuveljeä ja panikoidun, kun en saa häneen mitään yhteyttä täällä kaupungissa.

Isä sanoi melkein heti onnettomuuden jälkeen, että pitäisi yrittää päästää veljestä irti että hänen henkensä saa rauhan ja pääsee jatkamaan matkaansa. Minä en halua päästää irti, en vaan halua enkä pysty. Kaipaan niitä henkimaailman kokemuksia, joissa tunnen veljeni läsnäolon ja energian. Niistä sai lohtua ja varmistuksen, että veljellä on nyt parempi olla. Täällä kaupungin saastehälinässä ei kuule edes omia ajatuksiaan, mur.

Vähän helpottaa se, että mummun tilanteeseen on tulossa apua. Mummuhan on ollut pitkään vaikeuksissa heikentyneen muistinsa kanssa ja on mennyt aika sekavaan tilaan onnettomuusillan jälkeen. Nyt hautajaisissa sisko otti meidän "sukulääkärin" kanssa asian puheeksi, ja parhaillaan mummulle etsitään hyvää yksityislääkäriä. Olisi sitten edes yksi murhe vähemmän kaikilla.