Epäilin viime hetkeen asti, mutta niin vain Pete tuli yökylään sunnuntaina. Olipa mahtava ilta, yö ja aamu. Tällaisen ikisinkkuvanhanpiian sanomana kuulostaa lällyltä, mutta ihan kuin olisin tuntenut miehen aina. En tiedä hänestä oikeastaan mitään, mutta toisaalta en haluakaan. Niin kuin meillä olisi jokin sanaton yhteys tai niin kova fyysinen vetovoima, että sanoja ei tarvita.

Mikan ja äidin kuoleman jälkeen päätin, että en enää koskaan päästä lähelleni ketään. Jos päästän, taas on yksi rakas ihminen lisää, joka kuolee tai sairastuu ja kuolee. Olin monta vuotta melkoisen suojamuurin takana turvassa tai paremminkin hyvin yksinäinen pelkojeni kanssa. Nyt tuntuu niin hienolta, että uskallan avata itseni henkisesti. Fyysisestihän jalat ovat olleet levällään jo tämän vuoden tammikuusta asti, mutta se on eri asia kuin pää ja mieli.

Oi voi. Pete on niin huippu. Sillä miehellä on lempeä, lämmin ja hyväksyvä katse. Makeat rintalihakset, hyvä yläkroppa muutenkin, vähän mahaa mutta ei liikaa, hyvät pakarat ja hän on minua pidempi. Ja alapään varustuksesta taisikin olla jossain vaiheessa puhetta, että sitä on ja huomattavan paljon.

Pääosa illan ja yön ohjelmassa oli panemisella, mutta nukuimmekin vähän ja vain olimme. Olin asennoitunut siirtymään lattialle peittoni kanssa, koska minua ahdistaa nukkua jonkun vieressä, mutta siinäpä vain Peten vieressä olin koko yön. Parasta oli maata Peten kainalossa, sellaisessa ihanan tiukassa puristuksessa. Silitellä toista ja olla toisen siliteltävänä. Tunsin oikein, miten viimeisetkin rippeet siitä, että säteilisin jotain pahaa ympärilleni, sulivat pois. Jos ja kun on olemassa parantavaa kosketusta ja läheisyyttä, sunnuntai-ilta oli sitä.

Pete kysyi, mitä rannetatuointini tarkoittaa. Mietin, kerronko ja mitä kerron. Minulla ei ole enää tarvetta vuodattaa ihmisille kokemiani kauheuksia tai ikään kuin esitellä itseäni ihmisenä, joka on menettänyt paljon. Minä olen muutakin kuin se epävakaa naisparka, jolta kuoli vuoden sisällä pikkuveli ja äiti ja joka suunnitteli puolet elämästään itsemurhaa. Minä olen nyt terve, iloinen, virkeä, pidän itsestäni melkein joka päivä ja haluan kokea upeita asioita ja kehittyä parhaaksi versioksi itsestäni.

Niinpä alustin tatuointia vain sanomalla, että monikaan ei ole sitä ymmärtänyt ja että se tarkoittaa kuolemaa. Pete ei siitä mitenkään järkyttynyt tai muutakaan. Sanoi vaan, että sillä on varmasti jokin merkitys, kun sen olet ottanut ja kerrot sitten lisää, kun haluat. Oh my, sanoinko jo, että olen ihastunut. Heh.

Toivon kovasti, että Pete lähtisi mukaani isän häihin. Toivon myös, että hän jättäisi vaimonsa ja tyttöystävänsä ja haluaisi vain minua, mutta eihän se niin mene. En tiedä, osaisinko olla jos joku ihastuisi minuun tai varmaankin ahdistuisin ja etsisin satunnaisen panon nollaamaan tilanteen. Näin on hyvä. Katson mielenkiinnolla, mitä tästä seuraa. Sen kuitenkin ymmärrän, että kukaan muu ei voi minua tehdä onnelliseksi kuin minä itse eli turha alkaa vaatia muilta kauheasti mitään.