Tämä viikko on ollut melkoista haipakkaa.

Juhannus oli kaikessa yksinäisyydessään ankea. Laitoimme työkaverini N:n kanssa tunnin välein viestejä ja yritimme pitää tiimspirittiä yllä. Sinkkunaiset 35-vee uransa huipulla työttöminä ja vielä yksin juhannuksena. Selvisin vähäisin kolhuin.

Maanantaina lähdin pyörähtämään yhden entisen työkaverini kanssa Tallinnassa. Oli tosi kivaa ja hauskaa. Koin suurta ylpeyttä, kun pystyin lyhyellä varoitusajalla lähtemään reissuun vieraan porukan kanssa. Sain jopa nukuttua melko hyvin hytissä, vaikka kuuntelin kolmea hengitysääntä omani lisäksi.

Työkaveri on huippu. Upean kaunis ja herttainen nainen, joka tykkää myös tytöistä. Meillä oli kohtuu levottomat jutut terassilla, mutta onneksi tajusimme jättää homman vain jutun tasolle.

Risteilyn jälkeen huilasin päivän, minkä jälkeen lähdin Karsan ja hänen hoikan naisseuralaisensa kanssa hotelliin peuhaamaan. Karsa kertoi, että Silikonitissi oli antanut minusta palautetta. Olen kuulemma vaativa, kun en pysty kuuntelemaan auton kyydissä radiota kovin lujalla enkä saa nukuttua ihan missä tahansa. Muutenkin olen erilainen. Oh really.

Palautteesta päätellen emme enää tapaa Silikonitissin kanssa. Mietinkin jo ennen tuota saamaani palautetta, että minua ei kiinnosta naisessa mikään muu kuin hänen tissinsä. Minulla ei ole hänelle mitään sanottavaa eikä minua kiinnosta hänen elämänsä tai ajatusmaailmansa. Ne tissit vaan.

Ja sitten Janne.

Okei myönnän. Isotissinen kakskymppinen nymfo maistuis.

Siinä oli yksi Jannen kirjoittamia helmiä eilisillalta. Itkin Karsan kainalossa, kun tuntui niin paskalta. Miten ihmeessä Janne vaikuttaa minuun näin. Vittu.

Kun Karsa nukahti, itkin vielä lisää. Mietin, miten paljon helpompaa olisi vain kuolla. Ja ei, kuolema-ajatukset eivät johdu Jannesta. Nyt on ollut muutenkin tosi raskasta. Olen niin ahdistunut omasta ulkonäöstäni ja itsestäni ylipäätään, että olo on tuskainen melkein koko ajan. Voisin repiä itseni kappaleiksi, kun en kestä olla minä.

Näistä ulkonäköahdistuksista on vaikea puhua kenellekään, koska en voi kestää sitä, miten pinnallinen minusta on tullut. Maailmassa on oikeitakin ongelmia. Ulkonäkö ja ikäkriisi eivät ole niitä.

Mietin jo tänään, että jos olisi rahaa, menisin uudestaan terapiaan. Sen verran epätoivoisia ajatuksia pyörii päivittäin mielessä. Harmi vaan, että sen lisäksi, että häpeän itseäni, häpeän myös sitä, että mietin päivästä toiseen vain ulkonäköäni ja virheitäni. Ei kai kukaan 35-vuotias nainen oikeasti ole näin pihalla elämän realiteeteista. Ei saatana. Ehkä alan vain seota tähän työttömyyteen ja tekemättömyyteen ja kaiken kruunaa Janne ja hänen ristiriitaiset viestinsä.

Jos nyt voisin tehdä ihan mitä tahansa, lähtisin johonkin hiljaisuuden retriittiin pois sosiaalisesta mediasta ja fitnessblogeista ja täydellisistä ihmisistä. Olisin vain hiljaa, mieluiten ilman peilejä ja keskittyisin hengittämään.

Retriittiä ei ehkä ole tiedossa, mutta tiistaina lähden isän luokse maalle. Toivon todella, että saan edes pienen tauon tähän itsehäpeähässäkkään, ennen kuin hajoan.