Tänään otin ison harppauksen oman tilan rajaamisessa. Aamulla oli tosi hyvä olo. Kävin hyppelemässä portaita ja juoksentelin lyhyitä pätkiä metsässä. Sain keuhkot auki ja eilinen krapulapäivä tuli hyvin nollattua.

Sitten lähdin kahville työkaverini kanssa. Ensimmäisestä minuutista lähtien oli selvää, että kaverillani oli jälleen jokin kriisitila meneillään. Alan oikeasti olla täynnä ihmisiä, jotka kokevat että voivat kaataa kaiken paskan aina toisen niskaan ilman minkäänmoista vastavuoroisuutta.

Kuuntelin työkaverin vaahtoamista ja rintaa alkoi puristaa. Yritin kuunnella, myötäillä, esittää uutta näkökulmaa, vaihtaa puheenaihetta, kertoa väliin omia kuulumisia ja kaikkea siltä väliltä. Mikään ei toiminut. Lopulta ahdistuin niin paljon, että pakenin vessaan hengittelemään. Mietin, että voi helvetti, jos minun pitää vapaapäivä viettää tällaisessa olotilassa vapaaehtoisesti.

Totesin kaverille, että lähden kotiin tekemään ruokaa ja sovimme jotain viikolla näkemisestä. Kun pääsin bussiin, puhelin soi. Työkaveri soitti ja kysyi, oliko hän loukannut minua jotenkin. Sanoin suoraan, että en jaksanut enää kuunnella häntä, kun en osannut auttaa mitenkään eikä hän pystynyt ottamaan vastaan mitään, mitä yritin sanoa. Lisäsin vielä, että en tarkoita loukata, mutta en vain jaksanut enää. Kaveri ei tästä hermostunut, mutta luulen, että tajusi tilanteen. Soitti nimittäin myöhemmin uudestaan ja pahoitteli vaahtoamistaan. Seuraavalla kerralla kuulemma jutellaan minun kuulumisia. Sitä päivää odotellessa, heh. Hyvä minä!