Huomenna on työhaastattelu. Sitä ennen käynti uudella psykologilla. Ahdistaa niin vietävästi. Melkein taidan toivoa, etten saa työtä. Haluaisin vain hautautua tänne pölyn keskelle unohdukseen muulta maailmalta. Miten ihmeessä jaksan tehdä mitään, jos saankin sen paikan. Prkl.

Veljen hautakivi oli laitettu eilen paikalleen. Miten voi tuokin vetää mielen näin matalaksi. Kaikki on taas vähän todellisempaa eikä pakoon pääse mihinkään.

Äiti kyselee puhelimessa vointia ja minä itken silmät päästäni mutta yritän kuulostaa siltä kuin kaikki olisi hyvin. Äiti sanoo, että voin ihan hyvin puhua hänelle asioistani, jos se vaan helpottaa oloani. Tyydyn toteamaan, että kun ei se puhuminen oikein ole koskaan auttanut. Säälin äitiä. Nuorin lapsi, ainoa poika, mätänee valkoisessa arkussaan ja keskimmäinen käyttää elämänsä päämäärättömään harhailuun. Onneksi siskosta on tullut normaali ihminen. Sillä lohdutan äitiä ja välillä itseänikin, kun mietin, että joku päivä minuakaan ei enää ole.