Viime viikolla tuli seitsemän vuotta Mikan kuolemasta. Laitoin perinteisen face-päivityksen siskoni luona, ennen kuin lähdimme Budapestiin. Sisko lukaisi päivityksen ja sanoi jaa. Siis jaa. Heti perään hän jatkoi aamutappelua poikiensa kanssa, joten tuntui kerrassaan turhauttavalta. En voi sietää huutamista.

Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten ahdistavaa ja surullista on se, että en voi puhua siskoni kanssa veljestämme. Tosin harvemmin juttelen siskoni kanssa mistään muustakaan elämää suuremmasta tunneasiasta, joten sama kai tuo. Mitä yhdestä kuolleesta veljestä. Suljen Mikan syvälle sisimpääni ja puhun niille, joita kiinnostaa.

Reissu meni hyvin siihen nähden, että olin flunssassa koko matkan. Viimeisenä päivänä alkoi mennä hermot siskoon, mutta aika pitkään jaksoin olla kärsivällinen. Saan töissä kuulla ihan tarpeeksi mummoilta ja papoilta tökeröä käskyttämistä, joten vapaa-aikana en sellaista halua. Välillä tuntui, että sisko kohtelee minua samoin kuin poikiaan eli enimmäkseen käskee ja tiuskii. Vaikka olen pikkusisko, olen myös aikuinen ja minulle voi puhua ihan nätisti, kiitos.

No, sisko on mitä on. Olen satavarma, että siskon mielessä on jokin möykky, joka tekee hänestä niin vittuuntuneen ja hermostuneen. Mutta kuten yllä kerroin, harvemmin puhumme mitään syvällisistä tunnoistamme, joten möykky jäänee mysteeriksi. Toki kyse voi olla vaan suuresta temperamenttierosta enkä suinkaan tarkoita, että olisin jotenkin parempi yksilö kuin siskoni. Vain erilainen, rauhallisempi ja omasta mielestäni tyytyväisempi ja hyvä niin.

Reissun aikana sain jälleen sähköpostia nykyisen keikkapaikkani osastonhoitajalta. Hän yritti houkutella minua kesätöihin, vaikka olen noin pari kertaa kieltäytynyt kunniasta. Olen kuulemma niin hyvä työntekijä ja henkeen ja vereen hoitoalan ihminen, että hän ei haluaisi luopua minusta. No hohhoijaa. Puhui totta tai ei, luultavasti kyse on vain siitä, että osastolla on huutava pula kesäsijaisista.

Lupasin harkita asiaa, mutta en tiedä. Alan juuri päästä kuiville viime vuoden uupumuksesta ja nytkö pitäisi mennä uudestaan kokeilemaan, miten monta päivää teen töitä, ennen kuin alan taas itkeä meno- ja tulomatkat. Osaston asiakaskunta on mennyt entistä huonommaksi ja töitä on vielä enemmän kuin viime vuonna, mutta hoitajien määrää ei tietenkään ole lisätty. Onko tosiaan niin, että minun pitää mennä sinne takaisin kiduttamaan itseäni. Muista työpaikoista ei siis ole kuulunut mitään.

Tilannetta ei mitenkään helpota se, että ylimmällä neuvonantajallani on toki asiasta mielipide. Minä en kuulemma voi jättäytyä työttömäksi ja pitää saada työkokemusta ja niin edelleen. Olen kyllä kertonut mielipiteeni asiasta, mutta ei se taida mennä jakeluun. Seuraavaksi sanon, että kiitos neuvoista, mutta olen aikuinen ja päätän itse omista asioistani. Saadaan sitten jokin riita taas aikaiseksi. Cool.