Itsemurhasuunnitelmista luopuminen ja ahmimishäiriön selättäminen ovat tähänastisen elämäni suurimpia saavutuksia. Niillä ei kerrytetä eläkettä, ei makseta laskuja eikä niillä saa kiitosta eikä ihailua tässä nykymaailmassa, jossa arvostetaan kiirettä, tehokkuutta, kaunista ja täydellistä ulkokuorta ja muuta pintaliitoa. Olet selvinnyt hengissä, mitä sitten.

Söin eilen neljäsataa grammaa irtokarkkeja, jäätelön ja muutakin tuttua höttöä aiemmilta vuosilta. Tänään kaupassa latasin ostoskoriin ison pakastepitsan ja suklaapatukoita. Mietin kassalla, käännynkö vielä takaisin hakemaan jotain vai käynkö myöhemmin päivällä jossain toisessa kaupassa ostamassa lisää syötävää.

Nyt ollaan vaaravyöhykkeellä, tajusin, kun kävelin kotiin ja mietin, etten haluaisi nähdä ketään enkä poistua kotoa. Voisin vain syödä ja nukkua. Ulkona paistaa aurinko, on kevät ja minä toivon, ettei aamulla tarvitsisi herätä. Jos olisin sortunut ostamaan kaupasta leipää, se olisi ollut siinä. Varma paluu vanhaan.

On vaikea myöntää, että kamppailen edelleen syömisten kanssa. Olen hehkuttanut onnistumistani ahmimishäiriön kanssa niin paljon, että ongelmien myöntäminen on jotain tosi ankeaa. Epäonnistuminen. Jälleen.

Jostain syystä ystäväni oli aavistanut, että kaikki ei ole hyvin. Hän kyseli aamulla kuulumisia ja laittoi yhden kuvan, jossa hän oli ulkona hiihtämässä. Kyseinen ystävä tekee todellista läpimurtoa omien ongelmiensa kanssa. On ollut upeaa seurata hänen matkaansa.

En mielelläni puhu kenenkään kanssa syömisongelmistani, koska olen tehnyt sitä yläasteelta asti eikä siitä ole koskaan ollut mitään apua. Nyt kuitenkin kerroin ystävälleni, että kaikki ei ole hyvin. Se ehkä aukaisi jotain.

Innostuin ystäväni hiihtokuvasta niin, että sain itseni raahattua ulos. Normaalisti yritän hoitaa kaikki pakolliset asiat ennen aamukymmentä, koska ulos lähteminen on minulle todella tuskaa. Nyt painelin lenkille kahdeltatoista, mikä tarkoittaa minun tapauksessani erityistä epämukavuutta. Ihmisiä, autoja, lisää ihmisiä.

Pyörin peilin edessä ehkä kymmenen minuuttia ja mietin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, mitä ulkona voi käydä. Mietin myös, että on se nyt ihan perseestä, jos aikuinen ihminen ei pysty menemään ulos niin kuin muutkin ihmiset.

Lopulta lähdin ulos eikä edes ahdistanut. Tein vajaan tunnin lenkin läheisessä metsässä. Vastaan tuli parisenkymmentä ihmistä, mutta minusta ei tuntunut miltään. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota yhtään sen enempää kuin minä heihin. Mitään ikävää ei tapahtunut, vaikka menin päivänvalossa ulos. Vaihdoin jopa pari sanaa yhden mummelin kanssa, mikä oli varmasti sosiaalisinta pitkään aikaan.

Välillä tuntuu ihan hullulta, miten vaikeaa voi olla lähteä ulos ja miten helppoa on aina palata syömiseen, kun ahdistaa.

Nyt kello on neljä eikä ole enää mitään syötävää. Kun tälle tielle lähtee, nälkä on pohjaton. Mikään määrä ruokaa ei tyydytä sellaista nälkää, joka lähtee ihan jostain muusta kuin ravinnontarpeesta.