Toiseksi viimeinen dieettiviikko alkoi. En tiedä vielä, ilmoittaudunko jatkoryhmään taas kuudeksi viikoksi vai jatkanko omillani. On helpompi olla mukana jossain kasvottomassakin porukassa ja syödä oikein kuin miettiä yksin, syökö paljon vihreää vai hakeeko kaupasta sen normikasan leipää ja suklaata.

Tähän mennessä olen huomannut seuraavia asioita:

-paino on tippunut tasaisen hitaasti vähän päälle neljä kiloa

-minulla näyttäisi olevan vyötärö

-vihreät lehdet, esimerkiksi romaine, ovat oikeasti hyviä

-vatsalihasliikkeitä on kivempi tehdä kun maha on pienempi eikä ähkyssä

-suosikkileipäni löytyvät edelleen kaupoista vaikka en niitä syökään

-aina ei ole pakko syödä mitä tekee mieli, vaan ahdistuksesta ja vitutuksesta voi päästä yli muilla keinoilla

-nälkä ei ole kiva tunne, mutta sitä voi oppia sietämään kun tietää, että nälästä huolimatta on syönyt oikeita ravitsevia ruokia oikeat määrät

-olen edelleen katkera siitä, että en voi syödä paljon kaikkea mitä haluaisin kuten jotkut geeni-ihmeet, jotka eivät liho vaikka söisivät yötä päivää

-kärsivällisyyden ja pitkäjänteisyyden opettelu on ärsyttävää

-laihduttaminen on kiduttavan hidasta verrattuna lihomiseen

-ennakoinnilla ja suunnittelulla pääsee pitkälle syömisessäkin

-tylsänä arkipäivänä on helpompi syödä oikein – heti kun tulee jokin meno, reissu, kahvit ystävän kanssa tai ahdistus, joutuu haastamaan itsensä että pysyy oikeilla raiteilla

-en ole yhtä energinen ja pirteä kuin toivoin että olisin neljän viikon vihreän puputtamisen jälkeen

-en aio luovuttaa ennen kuin olen tavoitteessani

-itseään kannattaa kohdella suurella rakkaudella ja stressata mahdollisimman vähän painosta ja läskeistä

Aamen tällä erää.