Itkin melkeinpä koko eilisillan ja yritin nukkua pätkissä yötä. Huusin yläkerran häiriköille olkaa hiljaa saatana, kun melusivat koko helvetin yön. Taas kuulostavat siltä, että tulevat ryminällä katosta läpi.

Raahauduin aamulla salille. Voimat olivat jossain kadoksissa. Meinasin pyörtyä, kun väänsin väkisin jotain sarjoja minulle kovilla painoilla. Tärinä ja vapina iskivät sitten jälkikäteen. Etenkin kun huomasin puhelimessa useita soittoja siskolta. Ajattelin jo, että pahin on tapahtunut, mutta ei onneksi. Äiti on vielä ok tai niin ok, kuin siinä kunnossa voi olla.

Äsken äiti soitti ja kuulosti pirteämmältä kuin näytti eilen. Äiti on edelleen leikkauksen kannalla eikä vaikuta yhtään siltä, että hän olisi luovuttanut tai luovuttamassa. Puolet puhelusta pystyin pidättelemään itkua, mutta tuhertamiseksihan se meni. Jotenkin surkuhupaisaa, että äiti yrittää lohduttaa minua. No, ei voi mitään, yritin parhaani.

On aivan järkyttävää miettiä elämää ilman äitiä. Tämä on yhtä itkua itkun perään. Lähdin tänään vapaaehtoisesti vähän kävelemään kaupungille (toisien sanoen hakemaan lohtukarkkia, vaikka ei edes tehnyt mieli), kun ahdisti niin paljon olla täällä asunnossa yksin.

Minä toivon ja rukoilen ihmettä enemmän kuin koskaan. Jospa äiti saisi vielä uuden mahdollisuuden ja arvokasta jatkoaikaa. Jos ei, toivon, että saisin olla äidin vierellä, jos hän kuolee.