Olen laihtunut kuusi kiloa marraskuun aikana. Aivan loistava fiilis. Siitä asti, kun jätin lääkkeet ja aloin syödä kalaöljyä, on ollut helpompi pitää syömiset hallinnassa enkä ole ahminut kertaakaan. Tiedän, että takapakkia voi tulla heti vaikka tänään, mutta nyt olen erittäin tyytyväinen. Maha ei pullota enää niin kuin olisin raskaana ja salillekin on kivempi mennä, kun ei ole täysin löllö olo.

Ruokailut menevät edelleen vähän miten milloinkin. En jaksa syödä mitään kasviksia tai hedelmiä, vaan lähinnä vetelen tummaa soijarouhetta, raejuustoa, pähkinöitä, maustamatonta jogurttia ja Nutriletin jotain ateriankorvikepatukoita (suht paljon proteiinia, vähän rasvaa ja hyvää). Tiedän, että pitäisi vähän laajentaa skaalaa, mutta mutta. Kun ei mene alas, ei mene.

Matkan suhteen toivo elää, tai siis kaverin. Riku (sunnuntain poliisimies, matkaseuraehdokas) kävi eilen täällä pyörähtämässä tai no, panemassa kaiken kiireensä keskellä. Hitsi, mikä mies. Taisi Päivi olla oikeassa, kun sanoi, että noinkohan se arabi on universumin ainoa mies, joka saa minut tuntemaan jotakin. Ei todella ole. Yritän, etten innostuisi kovin liikaa, koska mies on sen tason kaveri, että saisi kenet vaan ja milloin vaan. Miksi hän kiinnostuisi minusta. Mutta nyt nautin tästä hyvästä olosta ja muistelen eilisiltaa. Oli aikas kivaa. Ja yritän keksiä, miten saisin Rikun houkuteltua reissuun edes toiseksi viikoksi.