Äiti soitti tänään sairaalasta. Kuulin äänestä väsymystä ja jo pientä luovuttamista tai sitten se oli minun ääneni. Äiti sanoi, että yritetään pärjätä. Niinpä, sanoin.

Sisko soitti äsken. Uskalsin viimein sanoa jollekin ääneen, mitä olen kauan itsekseen pohdiskellut. Että haluaisikohan äiti kuolla, ettei enää tarvitsisi kestää jatkuvaa kärsimystä. Sisko sanoi miettineensä samaa. Oli sitä mieltä, että itse äidin tilanteessa ei ehkä lähtisi enää toiseen leikkaukseen ja raskaaseen toipumisprosessiin. En minäkään. Mutta miten hirveää olisi tuohonkaan nyt jäädä ja odottaa kuolemaa. Lopullista tukehtumista. Parasta olisi kai kuolla leikkauspöydälle autuaan tietämättömänä kaikesta.

Tähän on tultu. Juttelemme puhelimessa äidin kuolemasta, niin kuin se olisi joku maailman arkipäiväisin asia. Mutta ei se ole. Tiedän, että sisko on sisimmässään yhtä rikki kuin minäkin, mutta yrittää jaksaa, koska tietää, että minä en jaksa.

On niin surullinen ja epätoivoinen olo.