Mummu sanoin joskus vai olikohan se äiti, että puhelimessa kuulee aina jos kaikki ei ole hyvin. Onneksi minulla on hyvät taidot tässäkin, koska sisko ei äsken kuullut mitään.

Kävelin aamulla koululle itku kurkussa ja mietin, että ei tästä tule mitään. En jaksa elää. En jaksa tätä jatkuvaa ahdistusta ja jännittämistä. Joka aamu tuntuu nykyään ylivoimaiselta herätä. Salille sentään jaksan mennä ja siellä saan yleensä nollattua pääni edes hetkeksi. Öisin valvon tunnin pari joko mahakivun vuoksi tai sitten murehdin koulujuttuja. Välillä joudun ottamaan rauhoittavia, että selviän koulupäivistä. Ei hyvä.

Kouluun meneminen on painajaista. Muistuu ihan mieleen ensimmäinen syksy, kun pyöräilin kouluun ja mietin joka aamu, miten ikinä jaksan loppuun asti ja mitä kauheaa tulee koulun jälkeen.

Itku kurkussa kävelin koulusta kotiin ja sisällä romahdin. En ikinä ajatellut, että viimeinen vuosi olisi näin rankka. Koulutunteja on vähemmän kuin aiempina vuosina, mutta ne jäljellä olevat tunnit ovat raskaita. Ihan niin kuin yksi kaveri äsken tuumasi, että koko ajan joutuu haastamaan itsensä. Nimenomaan. Siihen päälle kun jännität ja kelaat tunnista toiseen omia ikäviä kokemuksia lapsuudesta ja nuoruudesta samalla, kun yrität sinnitellä nykyhetkessä. Ei mitenkään helppoa.

Jos vain saisin mitä haluan, kuolisin än yy tee nyt.