Sisko nimittelee minua porvariksi. Töissä pidän suuni visusti kiinni, kun muut valittavat rahan puutetta ja että on niin huono palkka. En kerro kovinkaan monelle, että varasin juuri toisen ulkomaanmatkan tälle vuodelle, kun ensimmäinenkään ei ole alkanut.

Tunsin ensimmäiseksi syyllisyyttä, kun isä kesällä ilmoitti, että tätimme haluavat ostaa isän osuuden yhteisestä metsäläntistä ja että isä antaa meille osan rahoista. Samaa syyllisyyttä tunsin, kun mummu kuoli ja sain perintörahat asunnon myynnin jälkeen. Minua hävettää, että palkkasin kalliin valmentajan, menin erikoislääkärille ja teetin törkeän kalliin kilpirauhaspaneelin, kävin huvikseen kiinteytyshoidoissa ja kaksi kertaa kampaajalla, varasin kahden hengen de luxe -huoneen Thaimaasta, koska halvempaa ei ollut enää tarjolla. Kaikki tänä vuonna.

En ole tottunut siihen, että minulla on rahaa. Olen tottunut siihen, että elän syrjäytyneenä tukirahoilla vuodesta toiseen ja revin matkarahat harrastamalla seksiä joidenkin oksettavien miesten kanssa. Ruokakaupassa halvinta, vaatteita kerran vuodessa tai ei sittenkään. Minulla on rikkinäinen sohva, siskon vanhat matot ja hajonnut pöytä. Syys- ja talvitakit ovat molemmat ainakin kuusi vuotta vanhoja. Tuulipuvun housut ovat siskolta saadut ikivanhat. Farkut ja kengät käytän siihen asti, kunnes ne hajoavat päältä. En halua muuta kuin matkustaa ja rahaa sen verran, että voin ostaa sellaista ruokaa kuin haluan. Niin ja rahaa käydä isän luona, koska maaseutukoti vain on paras paikka maailmassa. Kun on vuosikaudet työttömänä ja laiskottelee niillä kuuluisilla sossun tuilla, oppii nopeasti, mikä on tärkeintä.

Nyt on parempi tilanne, mutta miksi koen syyllisyyttä. Tein hemmetisti töitä, että sain sh-tutkinnon valmiiksi ja nyt olen melkein vuoden raatanut uupumuksen rajamailla työssä, joka ei tunnu omalta. Kyllä on muuten kivaa ja rahaa toki satelee, kun sairaanhoitajan palkka on niin huima.

Aina joskus lukee ihmisistä, jotka ovat unelma-ammatissaan ja nauttivat työstään. Minäkin haluan. Vaikka miten yritän muuttaa asennettani, en saa kauheasti irti siitä, että vessatan äkäisiä mummuja ja pappoja päivästä toiseen. Ärsyttää, kun minua kutsutaan milloin tarjoilijaksi milloin palvelijaksi tai oletetaan, että tämä on kutsumukseni enkä tarvitsisi palkkaakaan, koska on se nyt niin vitun hienoa olla sairaanhoitaja. Oh fuck. 

Työsopimusta on jäljellä reilu kuukausi. En tiedä, mitä sitten teen paitsi että lähden reissuun. Hain Saudi-Arabiasta sairaanhoitajan töitä, mutta homma vesittyi odotetusti liian vähäiseen työkokemukseen. Opiskella en tällä hetkellä jaksa, toimittajaksi minusta ei kai enää ole. Välillä iskee ahdistus ja paniikki, kun ihmiset kyselevät suunnitelmistani enkä osaa sanoa muuta kuin en tiedä. Toisaalta asiat ovat aina järjestyneet jotenkin, vaikka syvällä suossa on rämmitty.

Vaikka en pidä itseäni kovin suuressa arvossa, olen kiitollinen elämästäni. Minulla on korvaamaton lähipiiri ja vähän kerrallaan pystyn päästämään vihasta ja katkeruudesta irti. Ehkä joku päivä opin pitämään itsestäni ja uskomaan sen, että minulla on yhtä lailla oikeus itseni näköiseen, hyvään elämään niin kuin muillakin.