Torstaina sain tiedon, että minua ei valittu hakemaani vakipaikkaan. Rukoilin hiljaa mielessäni matkalla pomon luokse, etten saisi paikkaa. Työpaikan sai joku viisikymppinen mies, joka on mt-alan konkari. Toki olin hiukan pettynyt, koska kilpailuhenkisenä ihmisenä olisin halunnut voittaa, mutta oikeasti parempi näin. En usko, että olisin kestänyt työssä kovin kauan.

Pomo oli kovin pahoillaan, kun he olisivat halunneet pitää minut, mutta kun minulla ei ole tarpeeksi työkokemusta. Hän kertoi, että koko työyhteisöltä on tullut hyvää palautetta minusta ja potilaatkin ovat olleet tyytyväisiä. Palaute tuntui tosi hyvältä ja kannustavalta.

Eilen iski taas aikamoinen ahdistuskohtaus. Luulen, että tämä lisääntynyt ahdistuneisuus liittyy kevääseen, aurinkoisiin keleihin ja jonkin verran Janneen ja siihen, että olen henkisesti liian kiinni hänessä.

Yhdistän edelleen kevään ja auringon siihen, että pitäisi olla koko ajan ulkona tekemässä ystävien tai muiden läheisten kanssa jotain. Sitten kun huomaan kerta toisensa jälkeen olevani yksin ja yksinäinen, ahdistus valtaa mielen. Ulkopuolisuuden tunne jäytää minua.

Onneksi eilen ei tullut mitään paniikkia, vaan pystyin järkeilemään ja miettimään, mitä voin ahdistukselle tehdä. Ihan koomista, miten samanlaisia juttuja olen viime viikot käynyt potilaitteni kanssa läpi. Aloin sitten imuroida ja tiskata eli siitä voi päätellä, miten huono olo minulla oli.

Jannen piti tulla eilen käymään, mutta hänellä oli opiskelukiireitä, joihin hän vetosi. Tuo ahdisti lisää, ja tajusin, miten kiinni olen Jannessa. En halua olla näin riippuvainen kenestäkään, että mieliala laskee heti, jos tyyppi valitsee tenttiin lukemisen minun sijastani.

No, iki-ihana työkaverini N kutsui itsensä kylään luokseni. Heti kun hän tuli sisälle, alkoi totuuksien laukominen. Tunnin vierailun aikana hän ehti haukkua mikron, sängyn, ikkunat ja reiteni, jotka kuulemma ovat järkyttävät. Loppuajan hän vaahtosi jostain ihastuksestaan ja mietin vaan, mitä ihmettä oikein teen tuon ihmisen seurassa. Että sata kertaa mieluummin kärsin jäätävästä yksinäisyydestä, kun kuuntelen toisen jatkuvaa arvostelua. Tokihan N:n arvostelu on aina huumoriin verhottua eli ei siitä voi loukkaantua, mutta ei se kivaltakaan tunnu.

Tänään olin salilla ja juttelin hetkisen yhden superseksyn miehen kanssa. Hän on tässä vuosien varrella ollut aika usein viikonloppuisin salilla samaan aikaan ja olemme jotain aina jutelleet. Oikeastaan kukaan muu mies ei ole tämän vuoden aikana herättänyt minussa mielenkiintoa (siis Jannen lisäksi), mutta tuossa miehessä on jotain. Panisin heti, jos tyyppi ehdottaisi jotain.

Siinä samalla mietin, että onneksi minulla on sali. Vaikka menettäisin kaiken ja olisin miten yksinäinen ja ulkopuolinen tahansa, salia ja sitä tunnetta, mikä siellä syntyy, ei voi minulta kukaan viedä. Ei ole kauan, kun tunsin samoin syömistä ja ahmimista kohtaan, mutta siihen liittyi samalla paljon häpeää ja ahdistusta. Sali on vain kaikkea hyvää ja minun omaa aluettani.