Joulu meni tänä vuonna ihmeen kivuttomasti. Oikeastaan nyt oli helpoin joulu viimeiseen kymmeneen vuoteen. Näköjään aika tekee tehtävänsä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Koko joulukuu oli muuten todella raskas. Tai koko elämä. Mutta kun tässä kaivelen tikkua silmästäni, palaan vain hyviin hetkiin.

Ennen joulua siivosin pari päivää koko kämpän läpi, ja nyt viimein sain uudet matot ja sohvan paikoilleen. Samalla asunnosta lähti hirveä määrä ikävää energiaa, kun heitin rikkinäisen sohvan ja pöydän sekä siskolta saadut ikivanhat lainamatot pois. Jännä huomata, miten paljon pahaa oloa pelkkiin kalusteisiin voi säilöä.

Jouluaattona tein aamulla jalkatreenin, kävin haistelemassa joulutunnelmaa keskustan ruokakaupassa ja ajattelin loppupäivän koomailla kotona. Iltapäivällä teki mieli lähteä ulos lenkille ja niin tein. Tällaista ei tapahdu koskaan.

Ulkona katselin ensin vähän haikein mielin ihmisiä, pariskuntia, jotka olivat menossa jonnekin viettämään joulua. Mietin, onko ketään yhtä yksinäistä ja ulkopuolista kuin minä.

Tutussa metsässä hengittelin raikasta ilmaa ja nautin hiljaisuudesta. Tunsin, miten minua pitkästä aikaa työnnettiin selästä eteenpäin. En tiedä, kuka se tyyppi on, mutta tunne on erikoinen. Joku koskettaa, mutta ketään ei näy.

Mietin, miten kevyt olo voikin olla. Siltäkö terveistä ihmisistä tuntuu? Että voi vain touhuta kaikenlaista koko päivän ja silti jaksaisi vielä vaikka mitä. Olo on iloinen ja helppo eikä tunnu koko ajan siltä kuin kantaisi koko maailman taakkaa harteillaan ja vähän päälle. Ei tarvitse päiväkausia jahkailla, jaksaako tehdä kaikkea suunniteltua päivän aikana. Ei tarvitse miettiä, pystyykö lähtemään asunnosta ulos iltapäivällä tai meneekö rytmi sekaisin, jos tekee jotain tavallisesta poikkeavaa. Rintaan ei satu, kun hengittää ja ylipäätään pystyy hengittämään niin, ettei ahdista.

Se oli tämän vuoden virkein ja samalla ainoa virkeä päivä.

Joulun touhuilu vaati toki veronsa, ja viimeiset työvuorot kuluneella viikolla olivat yhtä tuskaa. Eilen makasin melkein koko päivän koomassa sängyssä ja mietin, pääsenkö enää koskaan jalkeille.

Välillä tuntuu, että elämä vittuilee minulle, kun se antaa yhden normaalin, virkeän päivän ja sitten vetää taas maton alta. Rasittavinta on yrittää selittää ihmisille, minkälaista uupumukseni on. Se kun ei mene millään yöunilla ohi eikä sillä, että nyt on tiedossa kuukauden hermoloma. Se uupumus vain on ja on ja sitä jatkuu loputtomiin. 

Mutta olen silti kiitollinen hetkenkin virkeydestä, koska se antaa toivoa ja uskoa siihen, että elämä voi muutta paremmaksi. Olen ehkä sairas, mutta voin tehdä paljon vointini eteen.