Ylitin itseni jälleen. Yksityiskohtiin en voi mennä vaitiolovelvollisuuden vuoksi, mutta avaan juttua yleisellä tasolla. Olen hoitanut yhtä potilasta, jota kuolema on koskettanut karmivalla tavalla. Heti kun näin potilaan ja kuulin hänen tarinansa, ajattelin, että minun on pakko päästä auttamaan häntä. Tai edes yrittää. Samalla olen käynyt sisäistä vääntöä ja jatkuvasti muistutellut itseäni, että en ole tässä hoitamassa itseäni missään kohdassa.

Jännitin ensimmäistä kohtaamista. Pelkäsin, että en kestä kuunnella potilaan juttuja ja että romahdan. Ainoa mitä kävi, oli hillitön tärinä joka tuli vasta tilanteen jälkeen. En usko, että sitä edes kukaan tajusi tai huomasi. Toinen keskustelu meni jo paremmin enkä reagoinut ainakaan näkyvästi.

Parasta oli huomata se, että hoitajan rooli tosiaan suojelee jonkin verran minua. Voin olla empaattinen kuuntelija, mutta niin, että en hajoa potilaan mukana. Toki työjutut siirtyvät edelleen uniin ja pyörivät liikaa mielessä. Sille on tehtävä jotain, jos aion tällä alalla jatkaa.

Ehkä olen siltikin liian herkkä, en tiedä.

Tänään sattui erikoinen juttu töissä. Juttelin yhden harhaisen potilaan kanssa. Alkuun hän oli aivan normaali ja vuolaasti jakoi ajatusmaailmaansa. Yhtäkkiä potilas hiljeni ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan minua. En ole ikinä nähnyt sellaista muutosta ihmisessä. Ensin paikalla oli hyväntuulinen potilas, sitten hän katosi jonnekin ja tilalle tuli aivan kuin eri henkilö. Se tuijottava katse oli tosi ilkeä ja pelottavakin. Kerkesin siinä tuijotuskilpailun aikana miettiä, miten nopeasti pääsen huoneen ovelle käytävään jos potilas käy päälle. Tilanne meni ehkä viidessä minuutissa ohi, ja potilas palautui takaisin omaksi itsekseen.

Tällaista tänään. Nyt ansaittu vapaa huomenna, yksi päivä töitä ja kaksi vapaata. Sitten alkaakin olla harjoittelu aika hyvin paketissa. Kaikesta sitä näemmä selviää, halusi tai ei.