Valvoin vaihteeksi viime yönä ja seurasin fb:ssä muutaman ihmisen keskustelua aiheesta, kenen äiti on eniten perseestä. Meinasin osallistua keskusteluun ja heittää kuolemakortin kehiin, mutta onneksi sain hillittyä itseni. En oikeastaan tunne kyseisiä ihmisiä enkä heidän elämäänsä, mutta syvää katkeruutta ei voinut olla aistimatta. Surullista.

Mummu sanoi aina meille pienenä, että ihmisellä pitää olla sydämen sivistystä. Minusta ei ole kovin sivistynyttä haukkua omaa äitiä julkisesti oli hän minkälainen hirviö tahansa.

Ei minullakaan ollut äidin kanssa kovin helppoa. En halunnut vaikeasti sairasta äitiä enkä olisi halunnut yli kahtakymmentä vuotta tarkkailla äidin hengitystä ja pelätä, milloin hän kuolee. Ihmettelen edelleen, miksi äiti ei pystynyt tukemaan tai ymmärtämään minun masennustani ja kuolemanhaluani. En voinut kestää äidin jatkuvaa raivoamista ensin minulle ja siskolleni ja myöhemmin huutoa ja tappelua Mikan kanssa. Olisin halunnut jutella äidin kanssa asioista, jotka aina painoivat mieltäni, mutta hän ei pystynyt siihen. Jäin yksin.

Äidissä oli puutteita, mutta hän oli silti maailman paras äiti minulle. Ja se mitä hän minulle Mikan kuoleman jälkeen sanoi, "korvaa" lähes kaiken. Siis että hän tekisi mitä vain, että minulla olisi parempi olo. Voin vain kuvitella, miten koville otti sanoa jotain tuollaista ääneen. Ja henkimaailmasta käsin äiti on tehnyt hyväkseni niin paljon, että en tiedä, miten voin häntä kiittää. Ehkä jatkamalla elämääni, luulen.