"Pyhä Henki muistuttaa sinua aina siitä, ettet ole mitenkään erikoinen eikä sinun tule yrittää vakuuttaa itseäsi tai saada muitakaan vakuuttuneeksi siitä, että olisit."

(Gary R. Renard – Maailmankaikkeus katoaa)

 

"Sen vuoksi, kun joku kertoo sinulle, että olet kaunis ja fiksu, se merkitsee samaa kuin jos joku sanoisi sinulle, että olet tyhmä ja ruma. Kohteliaisuudet ja loukkaukset ovat yhtä merkityksettömiä. Ne ovat pelkästään egon keksintöjä. Todellista sinua eli Henkeä ei voi kehua eikä loukata, koska se on täydellinen ja dualismin yläpuolella."

(Alexander Marchand – Universumi on unta)

 

Olen viikkoja yrittänyt saada tätä kirjoitettua, mutta keksin aina jotain muka parempaa tekemistä. Jo siitä voi päätellä, että olen jonkin merkittävän oivalluksen jäljillä. Ego pistää kampoihin, minkä kerkeää, koska se pelkää menettävänsä oman voimansa.

Kun isä sanoi minulle parikymmentä vuotta sitten lapsuudenkotini keittiössä, että älä luule, että olisit mitenkään erikoinen, loukkaannuin syvästi. Harmikseni en muista, lukiko isä jo siihen aikaan IOK:ta vai oliko hän vain luonnostaan jo niin selvillä asioista.

Jos minä olisin ollut tuolloin paremmin perillä asioista, olisin ottanut isäni kommentin kevyenä herätyksenä todellisuuteen. No en ollut, vaan olin hyvin vihainen ja ahdistunut teinityttö, joka ei mitään niin toivonut kuin täydellistä hyväksyntää ja huomiota isältä. Ei siis ihme, että olen kantanut kevyesti katkeroituneena isän kommenttia vuosikaudet.

Kun sinulla on tietty oppiläksy etkä tajua ja ymmärrä sitä niin sanotusti hyvällä, elämä tuo saman läksyn eteesi, kunnes ymmärrät. Jos on kova jääräpää kuten minä, läksyt vaikenevat vaikenemistaan niin kauan, että jäljelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tajuta. Aika yksinkertaista lopulta.

Minä olen pyöritellyt tätä hemmetin erityisyyskysymystä koko elämäni. Hakenut huomiota etenkin miehiltä. Kokenut hetkellistä mielihyvää, kun joku sanoo ääneen, miten erikoisen hyvä olen sängyssä ja suihinotossa ja heti kohta perään löytänyt itseni taas pähkäilemässä, miksi en kelpaa ja tuntuu niin pahalta.

Viime vuonna erityisesti Janne sai kunnian olla opettamassa minua tällä erityisyyden polulla. Hän piti minusta todella paljon, kehui ulkonäköäni ja älykkyyttäni, kunnes lopulta päätti, etten siitäkään huolimatta kelpaa hänelle muuksi kuin panoseuraksi.

Sitten kuvioon astui toinen opettajani Sami. Sami houkutteli minut puolelleen sillä, että hän pystyisi tarjoamaan paljon enemmän kuin vain hetkellistä itsetunnon kohotusta. Häneltä saisin jatkuvasti kehuja ja hyvää kohtelua, jos vain tyydyttäisin hänet noin kolme kertaa viikossa.

Olin jälleen koukussa ehkä pahemmin kuin koskaan. Kaikki meni hienosti siihen asti, kunnes mies meni ja löysi ei vain yhden, vaan kaksi minua parempaa ja kiinnostavampaa naista sänkyynsä. Ja taas minua vietiin. Ego juhlii voittajana ja nauttii, kun kärvistelen ikävässä ja synkistelen, kun en taaskaan kelpaa.

Eikä tämä erityisyysongelma keskity pelkästään miessuhteisiin. Toki se ilmenee minun tapauksessani miesten kohdalla helpoiten, koska minulla on niin suuret seksihalut ja luontainen halu miellyttää miehiä.

Mutta samaa oppiläksyä heitetään päin naamaani esimerkiksi työkuvioissa. Miten halusinkaan aikoinaan tulla menestyväksi ja erityisen hyväksi ulkomaantoimittajaksi. Olisihan se ollut mahtavaa olla tunnettu ja näkyvä ja vielä tehdä unelmatyötään. No ei sekään mennyt täysin nappiin, vaan heittämällä ö-mappiin.

Seuraan nyt vierestä, kun ainakin yksi (jos ei kaksi) ystäväni tekee unelmiensa uraa toimittajana ja menestyy juuri siinä, missä minä omasta mielestäni epäonnistuin aivan täydellisesti. Eihän sen näin pitänyt mennä. Minusta piti tulla se huipputoimittaja. Minä olin jo ala-asteella superhyvä äidinkielessä ja kirjoittaminen oli parasta, mitä tiedän. Se on sitä edelleen. Tosin nukkuminen ja syöminen kilpailevat tasaiseen ykköspaikasta.

Ja ei, en kirjoita tätä sillä, että olisin jotenkin katkera tai kadehtisin ystäviäni. Tämä ei ole hyökkäys tai säälipyyntö kenellekään. Päinvastoin olen hyvällä tavalla kateellinen siitä, kun joku löytää oman juttunsa ja menestyy siinä. Aina kun tekee sitä, mistä tykkää, ei voi muuta kuin onnistua lopulta. Sitä paitsi olisi hullua haluta lähipiirilleen muuta kuin kaikkea parasta.

Syksystä asti olen käynyt useissa työhaastatteluissa, mutta aina paikka on mennyt jollekin toiselle. Kyllä se tympii. En koskaan riitä enkä ikinä ole se oikea tyyppi. Aina on joku minua parempi tai sopivampi.

Tässä vain muutamia esimerkkejä siitä, miten aikoinaan isän viisaasta kommentista lähtenyt katkeroituminen alkoi elää omaa elämäänsä. Jospa nyt on aika herätä ja tajuta, että en tarvitse enää näitä kokemuksia. Minun ei tarvitse enää olla erikoinen, koska ei meistä kukaan ole tai kääntäen, me kaikki olemme yhtä erikoisia, koska olemme osa samaa henkeä, Jumalaa. Kaikki tämä elämäksi kutsuttu ja koettu on harhaa ja unta, josta heräämme, kun saamme omat oppiläksymme tehtyä.

Jos joku miettii, olenko tullut uskoon, kun höpisen hengistä ja Jumalasta, voin kertoa, että en ole. Minä olen pienestä asti uskonut kuoleman jälkeiseen elämään, mutta en ole koskaan ymmärtänyt kirkon opetuksia. Miten joku niin täydellinen ja hyvä kuin Jumala, voi pelotella, rangaista ja tuomita ihmisiä helvettiin. Tai miksi Jumala antaa pahojen asioiden tapahtua ja panee ihmiset vain kärsimään. Eihän siinä ole mitään järkeä.

Nyt kun olen ottanut asiakseni perehtyä IOK:hon, jossa oikaistaan epäselviä ja vääriä kohtia esimerkiksi Raamatusta ja elämästä noin muuten, alan saada vastauksia. Kaikki näyttää selkeämmältä eikä ristiriitoja ole. Harjoitukset jatkuvat.