Tuon aiemmin mainitsemani ahdistavan unen jälkeen Mika palasi pian uudestaan. Uni oli tunnelmaltaan onneksi erilainen. Näen vieläkin miten rauhallisena ja suurena hahmona Mika seisoo, aivan kuin hänellä olisi jotain kerrottavaa. Ei mennyt kauan, kun sain sähköpostitse tiedon, että kevään harjoitteluvaihtopaikka varmistui. Olen yhtä aikaa iloinen, kiitollinen ja kauhuissani. Jännitettävää on niin paljon, että en tiedä mistä alkaa. Heh.

Olin viikonlopun isän luona maalla. Riitta tuli sinne vasta lauantai-iltana, vaikka hänellä oli vapaa viikonloppu. Kysyin isältä, miten Riitta on nykyään meillä viihtynyt. Isä sanoi, että vaihtelevasti. Sen kummempaa suunnittelematta kysyin samalla, ei kai Riitta sen takia tule vasta lauantai-iltana, kun minä olen täällä. Isä vastasi, että ei siinä varmaan mitään sellaista ole. Tosi vakuuttavaa.

Tuosta keskustelusta ahdistuneena (isä kyllä räpelsi samalla kännykkää ja mutisi vain jotain vastauksen tapaisia) sähköistin antennini entistä herkemmälle taajuudelle ja seurasin värähtelyjä koko viikonlopun. Puhuuko Riitta normaalisti minulle, entä isälle, kuka katsoo ketä ja miten ja kuinka usein, mitä kaikkea jää sanomatta.

Sunnuntaina tilaisuuden tullen rohkaisin mieleni ja kysyin Riitalta, mitä hän tykkää olla meillä, kun hän on joskus sanonut, että on välillä vaikeaa. Riitta melkein kyynelsilmin sanoi, että toisinaan ahdistaa ja kahden kodin asuminen rasittaa. Sanoin Riitalle, että voittehan te tehdä remonttia ja mitä vaan täällä, jos (isän) koti alkaisi tuntua enemmän omalta. Riitta sanoi, että ongelma on enemmän korvien välissä kuin tavaroissa ja talossa.

Onneksi sain puhuttua Riitan kanssa edes jonkin verran. Kai hän olisi sanonut, jos kokee minun käyntini ahdistaviksi tai jotain. Jos ei sanonut vaikka halusi, en voi sillekään mitään. Toivon parasta, koska ahdistaa lähteä ulkomaille moneksi kuukaudeksi, jos lähipiirissä on vaikeuksia.

Itkin linja-auton pimeydessä paluumatkan kaupunkiin. Pelkään, että joku taas kuolee tai sattuu jotain ikävää. Ikävöin äitiä ja Mikaa niin paljon, että perusarki on aika raskasta. En ymmärrä, miten tällaisen surun kanssa voi elää loppuelämän. Ja se, että kukaan ei voi ymmärtää. Ei sitten millään.