Yllätän itseni enkä kirjoita veljeni kuolemasta, vaan rankan työviikon jälkeen keskityn johonkin hyvään hetkeen.

Kun siskonpoika syntyi ja minua pyydettiin hänen sylikummikseen, mietin, miten voin alkaa kummiksi kun kuolen ennen kuin poika täyttää viisi. Suostuin toki, koska olin niin innoissani, että sisko saa vauvan.

Minusta meillä on kummipojan kanssa ollut erityinen suhde jo alusta asti. Näin enneunen siitä, kun sisko soittaa ja kertoo raskaudestaan. Se oli aika hämmentävää, kun tiesin odottaa siskon puhelua ja kun hän kertoi uutiset samalla äänensävyllä ja sanoilla kuin unessa.

Kun näin kummipoikani ensimmäistä kertaa, pelkäsin, että tartutan häneen jotain pahaa kun kosken häneen. Vähän sama juttu, kun ajattelen tai ajattelin, että minä sairastutin äidin raskausaikana ja että minä olin kaiken hänen kärsimyksensä takana. Mutta eihän sitä pientä poikaa voinut olla ottamatta syliin.

Varsinainen hetki liittyy ristiäisiin. Olin siis sylikummina ja ristiäiset olivat vielä siihen aikaan, kun toivuin kyynärpääleikkauksesta. Kastepappi oli melkoinen persoona. Sellainen nuori ponihäntäkaveri, en muista tarkkaan. Siskoa hävetti, kun kyselin papilta kummalla kädellä  poikaa pitäisi kastetilaisuudessa pidellä ja että voiko tulla jotain pahaa karmaa, jos pidän häntä väärin. No, pappimies selitti tyynesti, että ei voi sattua mitään, että ihan vaan sen mukaan, miten leikattu käsi kestää.

Poika nukkui koko tilaisuuden ajan ja mietin, miten rakas poika minulle on. Juuri ennen kuin sisko kertoi ääneen papille, mikä pojan nimeksi tulee, kuulin nimet päässäni. Se oli aika jännää, koska kummatkin nimet menivät oikein. Kukaan ei sitä uskonut, kun jälkeenpäin asiasta puhuin paitsi ehkä isä. Pappi varmaan katsoi, että pössähtäneen kummin ainakin ovat pienelle valinneet.

Ei kai siinä sen kummempaa.

************************************************************

Ensimmäinen työviikko tosiaan takana ja enää neljätoista työpäivää. Aika raskasta ollut, kun niin paljon uutta asiaa, tekemistä ja fyysistä työtä. Olen kävellyt työmatkan (noin 40 minuuttia) aamuin illoin, mutta lonkat paukkuvat siihen malliin, että pakko vaihtaa bussiin. Kiva, että kolmekymppisenä ei pysty tuollaisia matkoja kävelemään, kun lonkkiin sattuu niin paljon. Jos kivut eivät helpota, on kai pakko mennä jonnekin osteopaatille tarkistuttamaan lonkat. Olen jo aiemmin käynyt urheilulääkärillä ja tk-lääkärillä, mutta heidän mielestään vika ei ole ainakaan välilevyperäinen eikä muutakaan vakavaa. Itse olen päätynyt sellaiseen diagnoosiin, että lantio on väärässä asennossa. Mutta kun kaikki maksaa niin hitsin paljon, odotan vielä ja liikun sen minkä pystyn.

Töissä on sujunut aika kivasti. Toki lasken tunteja ja päiviä, koska urakka loppuu. Olen tosi uupunut. Tänään kotimatkalla tuli toivoton olo, että en kai ikinä pysty olemaan kokoaikaisesti työelämässä. En yksinkertaisesti jaksa enkä halua sellaista elämää, että teen vain töitä enkä kykene enää esimerkiksi salilla käymään väsymyksen takia. Onhan tässä aikaa toipua, ennen kuin valmistun, mutta tällä hetkellä ei kovin valoisalta näytä. Toisaalta, kukapa sitä muutamassa kuukaudessa toipuisi vuosia kestäneestä vaikeasta masennuksesta.