Hemmetin arabi ei anna kuulua itsestään. Varmaan nauttii siitä, että saa kiusata minua hiljaisuudellaan. Tai sitten yksinkertaisesti ei vaan välitä. Ja kun minä olen kyseessä, kumpikohan mahtaa olla totta.

Olin viime viikon siskon luona vähän katsomassa kahden pojan perään. Ihana kuuden kilon paakki se pienempi ja isompi rähjää ja temppuilee vanhemmilleen niin paljon kuin ikinä vaan pystyy ja ehtii. Siellä sitten vuoroin äiti, vuoroin poika itkee ja pahimmassa tapauksessa molemmat samaan aikaan.

Kyllä meinasi minultakin itku päästä, kun sisko huusi ja raivosi pojalleen ja poika alkoi itkeä ja sanoi älä äiti huuda. Voi luoja, miten ikäviä ja tuskaisia muistoja lapsuudesta, kun meidän äiti aina huusi ja sai raivokohtauksia.

En varmastikaan koskaan ymmärrä sitä, miksi pienelle lapselle pitää päivä toisensa jälkeen raivota. Hirveää katsoa, miten lapsesta oikein paistaa se, kun ei ymmärrä, miksi äiti on niin vihainen.

Huomenna lähden isän luo, kun viikonloppuna vietetään pienen ristiäisiä. Ahdistaa jo valmiiksi, koska juhlat pidetään samassa paikassa kuin veljen ja äidin muistotilaisuudet. Jipii, mikä iloinen juhlatunnelma.

Olen pyöritellyt paljon mielessäni sitä, miten nyt suhtaudun isään ja hänen uuteen naisystäväänsä. Olen edelleen onnellinen isän puolesta, mutta rinnalle on tullut pelko, että isä on nyt hylännyt minut. Isä soittaa harvoin ja minun taas ei tule soitettua isälle (eikä kenellekään muullekaan eli ei mikään poikkeustila). Sisko taas soittelee isälle harva se päivä, joten heillä kai on kohtalaisen läheiset välit.

No, tästä on taas hyvä jatkaa terapiassa ensi viikolla. Harras toiveeni on, että pystyn säästämään itkut sinne.