Olen nyt parin viikon ajan kiukutellut itselleni ja maailmalle siitä, että sairastun sitkeään flunssaan juuri, kun olen päässyt hienoon kuntoon. Miksi juuri nyt, kun meni niin hyvin. Treenit kulkivat, töissä meni jos ei hyvin ainakin neutraalisti ja opinnot innostivat.

Muutama aamu sitten heräsin pakokauhun tunteeseen. Päälle oikein vyöryi sellainen kauhu, etten ikinä selviä tästä työmäärästä ja koulusta ja harjoitusasiakkaista. Kauhu meni kuitenkin nopeasti ohi.

Eilen meinasin töissä hermostua kollegalleni, jonka kanssa harva tulee toimeen. No, minun pitäisi tulla hänenkin kanssaan toimeen, koska olen superihminen, zen ja hallitsen elämääni. Niin vain löysin itseni puhumasta paskaa kyseisestä pirttihirmusta muiden hoitajien kanssa ja tajusin, että olen harjoittanut kyseistä aktiviteettia turhan usein viime viikkoina. On äärimmäisen ikävää huomata, että en pysty niin täydelliseen suoritukseen kuin haluaisin. Tällä viittaan siis siihen, että minusta on ärsyttävää, kun puhutaan paskaa selän takana.

Tänä aamuna kävin tekemässä ensimmäisen kunnon jalkatreenin. Sen sijaan, että olisin hihkunut riemusta kuten yleensä, vitutti jälleen. Näin yöllä painajaista, jossa minut yritettiin tappaa. Nukuin kahden tunnin päikkärit ja sydän tuntui hakkaavan ulos rinnasta enkä olisi jaksanut nousta ylös sängystä.

Nyt tiedän, miksi flunssa iski minuun. Tiedän myös, milloin viimeksi tunsin yhtä raskaan ja ahdistavan olon rintakehällä. Vuosi sitten, kun raahasin itseäni itku kurkussa työmaalle. En taaskaan osannut hiljentää ajoissa tahtia, joten kroppa teki sen, minkä kykeni eli tauotti ainakin salitreenit, kun en siihen itse pystynyt.

Vaikka aamulla tuntui, että kaikki kaatuu päälle, nyt on jo vähän helpompi hengittää. Työsopimusta on jäljellä enää pari kuukautta. Tammikuussa on mietinnän paikka, minkä verran oikeasti voin ja jaksan tehdä töitä. Haluan ottaa kaiken mahdollisen irti koulusta ja tehdä valmennuksia harjoitusasiakkaiden kanssa. Sen lisäksi en näköjään kykene tekemään edes 80-prosenttista työaikaa. Joku muu varmaan pystyisi, mutta minä en.

Aion jutella viimeistään joulukuussa osastonhoitajan kanssa ja kysyä työsopimusta nykyistä pienemmällä tuntimäärällä. Jos se ei onnistu, jättäydyn todennäköisesti keikkailijaksi ja alan hankkia lisää harjoitusasiakkaita. Harjoitusvalmennuksilla ja keikkatyöllä pärjään varmasti taloudellisesti ihan hyvin. Jos en, on sitä vähemmälläkin tultu toimeen.