Olen tästä päivästä alkaen virallisesti työtön, joten nyt on aikaa ajatella kuluneita viikkoja. Kun palasin Thaimaasta, aloin taas syödä. Tai en syödä, vaan ahmia. Vaikka olen käynyt samanmoisen syöksykierteen miljoona kertaa läpi, sen voimakkuus yllättää aina. Ja oma typeryys ja voimattomuus ruoan edessä.

En tiedä, mikä nyt laukaisi ahmimisen. Ehkä työstressi, lomalta palaaminen karuun arkeen, fyysinen pahoinvointi, jäätävä ahdistus ja stressi työtilanteesta, joulu. Anyways, kuluneet kolme viikkoa olen lähinnä syönyt, miettinyt mitä kaikkea voisin seuraavaksi syödä, raahautunut välillä migreenin ja tuskallisten mahakipujen kourissa töihin ja jälleen syönyt. Ihan kuin olisin sulkeutunut jonnekin kuplaan, jonne kukaan ei voi tulla häiritsemään.

Nyt kupla puhkesi ja lyllersin taas todellisuuteen. Paino nousi kolmen viikon aikana kevyet neljä kiloa, joten mistään perussyömingeistä ei selkeästikään ole kyse. Eilen esimerkiksi söin 4 jogurttia, 400 grammaa leipää voilla ja juustolla, 2 suklaapatukkaa, noin 150 grammaa irtokarkkeja, 300 grammaa unelmatorttua ja 150 grammaa suolapähkinöitä. Ehkä jotain muutakin, mutta en nyt muista. Samanlaista sontaa olen vetänyt napaani joka päivä. Päivittäinen kalorimäärä on pyörinyt arviolta kolmesta tuhannesta neljään tuhanteen. Jos joku ei ymmärrä kaloreista, niin tuollaista määrää syövät lähinnä mieskehonrakentajat massakaudella. Ja sitten toki tällaiset neitokaiset, joilla pikkaisen viiraa päässä.

Voi luoja, jos joku vaan keksisi keinon, miten saisin jonkin järjen tähän syömiseen. Ei ole reilua, että ihmisen koko elämä menee syömiseen ja läskien mittailuun.