Olipas kiva juhannus, varsinkin kun vertaa viime vuoden kaoottiseen uusperhekokoontumiseen. Olin koko viikonlopun töissä ja töiden jälkeen hengailin siskon porukan kanssa kylpylässä. Ylitin itseni, kun pääsin altaaseen asti bikineissä. Eikä se ollut edes vaikeaa. On se kumma, miten voi omaa kroppaansa hävetä. Mur. Mutta edistysaskeleita otan joka päivä. Ihanan rentouttavaa oli lillua porealtaassa, mineraalikylvyssä, uida ja antaa sokkihoitoa selluliiteille kylmävesialtaassa. Otimme jopa yhteiskuvan siskoni kanssa, mikä on vähintäänkin ainutkertaista. Hän ei erityisemmin pidä kameroista. Nyt minulla on ainakin tuore kuva meistä, jos jotain pahaa sattuu.

Töissä on mennyt ihmeen hyvin. Hämmästelen tässä hieman, miten hienosti pärjään, vaikka väsyn helposti, turhaudun vähän väliä potilaisiin ja joihinkin hoitajiin sekä heidän asenteisiinsa. Kai se on normaali arki, jota elämäni on kaivannut. Kouluhan sen on jo näyttänyt, että kun on paikka, jonne on "pakko" mennä, elämässä on edes ulkoinen järjestys.

Sosiaalinen elämä lievästi sanottuna takkuaa. Kaipaisin jotain muuta virikettä kuin seurustelua noin satavuotiaiden papparaisten kanssa. Yksi kourii rintojani aina kun en muista varoa, toinen pyytää syliinsä ja kolmas kehuu ulkonäköäni ja kyselee, onko äitini yhtä kaunis. No hohhoijaa. Sääliksi käy noita miehiä, kun joutuvat sängyssä odottamaan kuolemaa. Pääsisinpä itse kertanapsauksella täältä pois sitten, kun aika koittaa.

Mutta takuuvarma ehkäisykeino on nykyinen työni. Kun päivät katselee, pesee ja pyyhkii pappojen takapuolia, ei paljon tee mieli nähdä nuorempaa versiota alapäästä vapaa-aikana. Huh huh, olen saanut ehkä ikuiset traumat, jotka voi korjata vain joku komea lihaksikas adonis, jonka kohtaan etelässä elokuun alussa.

Arki siis sujuu ja olen jopa jaksanut käydä salilla, mikä pitää mielialaa koholla. Suru kulkee kaikesta huolimatta rinnalla. Ei siitä pääse mihinkään, enkä ehkä haluakaan päästä. Mika kävi yhtenä yönä unessa moikkaamassa, ja elän taas hetken sen kohtaamisen ja juttelun voimin. Joku laittaa sellaisia ajatuksia välillä päähäni, että voisin keskittyä enemmän eläviin ihmisiin. Sitäkin teen.

Sen verran ahdistuin, että erosin yhdestä sururyhmästä facebookissa. Jotenkin sinne alkoi yhtäkkiä tulvia porukkaa ja koko ajan piti klikkailla ja lukea aina vain ankeampia tarinoita ihmisten kokemista tragedioista. Ajattelin, että vertaistuki olisi se jokin ratkaisu, mutta ei. Minä haluaisin jutella rakkaistani sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat heidät tunteneet. Ehkä senkin aika koittaa joskus. Joku päivä sisko suostuu sanomaan ääneen Mikan nimen ja kertoo jotain jostain. Minun on vain pakko tajuta, että ihmiset surevat omalla tavallaan eivätkä niin kuin minä.