Vitsi mikä jalkatreeni oli eilen valmentajan kanssa. Kasvoille tuli sellainen kokopuna, jonka muistan lähinnä ala-asteen hiihtokilpailuista, kun vedin räkä poskella menemään palkintolusikan toivossa. Niin mieletöntä, kun lonkkaan ei sattunut ollenkaan ja pystyin vetämään ihan äärirajoilla. Vielä kun peilikuva alkaisi muuttua nopeammin, mutta ei. Tuskaisen hitaasti homma etenee.

Äsken kävin osteopaatilla näyttämässä lonkkaa ja tarkistuttamassa niskan migreenin takia. Osteopaatti oli sellainen pitkä tumma komea mies. Huh huh. Vaikka kyse olikin pelkästä ammatillisesta paljaan ihon kosketuksesta, tajusin, miten paljon kaipaan läheisyyttä ja jonkun lämmintä ihoa omaani vasten. Aika mielenkiintoista, että olen ollut viimeksi lähikontaktissa miehen kanssa reilu vuosi sitten Kuubassa. Pikkuisen tahti muuttunut siitä, kun miehiä saattoi olla useampi vuorokauden aikana. Ei sillä, että menneitä kaipaisin, mutta ei näinkään ole kivaa.

Osteopaatti tuumasi, että selkäni on tosi jumissa. Ranka on vinksallaan, lantio ja hartialinja kääntyvät vinoon ja kipeässä lonkassa on arpikudosta pahan tulehduksen jäljiltä. Great. Muutamassa kohtaa sattui aivan pirusti, mutta kyseistä miestä on niin paljon kehuttu, että luotan hänen ammattitaitoonsa. Lonkan arpeutuneen lihaskalvon saa kuulemma kuntoon, se vaan sattuu hieman. Heh, huomasin. Ensi viikolla on seuraava runnomissessio. Sitä odotellessa.