Äidin kuolemasta tulee yöllä kolme vuotta. Se on ehkä yksi suuri syy, miksi koen oloni entistä surullisemmaksi. Kyyneleet tulevat silmiin ihan pienestä, ja töissäkin on välillä vaikea kohdata etenkin nuoria elämän kolhimia potilaita.

Illalla kun menin töihin, mietin kaikkea mitä olen kokenut. Tuli hirveän surullinen olo siitä, että olen esimerkiksi joutunut käymään kuukauden ajan sähköhoidossa. Sitä ei voi kuvitellakaan, miten yksinäiseksi ihminen voi itsensä tuntea, kun makaa pedillä odottamassa, että joku alkaa kärventää aivojasi. Tai miten pelottavalta tuntuu, kun huomaa, että järki ja todellisuus alkavat irtaantua itsestä ja meinaa oikeasti seota. Niin kuin Mikan kuoleman jälkeen.

Tiedän, että sähköhoito oli tarpeellinen kokemus minulle, mutta ei se ahdistusta helpota. Mietin, miltä äidistä on mahtanut tuntua, kun oma lapsi joutuu tuollaiseen pyöritykseen ja haluaa vain kuolla. Ja miten äiti jaksoi joka ikinen hoitopäivä soittaa kaksi kertaa päivässä osastolle ja pitää minulle seuraa. Jos ajattelen itseni äidin paikalle, olisin varmasti vain romahtanut. Mutta äiti jaksoi omalla karulla tavallaan kannatella minua, vaikka ei edes saanut kunnolla hengitettyä.

Elämä on liian pienestä kiinni. Minä voisin maata nyt jossain hullujenhuoneella odottamassa kuolemaa, mutta olenkin tässä ja elän. Kolmen viikon päästä lähden toteuttamaan unelmaani enkä malta odottaa, mitä hullua seuraavaksi keksin. Välillä mietin, miten ihmeessä ehdin tehdä ja kokea kaiken mitä haluan, ennen kuin kuolen. Pari vuotta sitten olisin ampunut ihmisen, joka olisi uskonut toipumiseeni ja uskaltanut sanoa sen ääneen. Niin ahdistavalta tuntui ajatella, että minun pitää elää huomiseen.

(Lentoliput on muuten varattu. Koville otti, mutta se on menoa nyt. Tai vajaan kolmen viikon päästä.)