Maalla kun ajatuksissaan kannattelee muita ja huolehtii, kaupungissa sitten romahtaa itse. Asemalla iski niin hirveä ahdistus, että muutaman kilometrin matka asunnolle auringon ja ihmisten ilon keskellä kasvoi ikuisuudeksi. Pelkäsin, etten pääse kotiin asti ollenkaan. Sen verran sydän hakkasi ja tärisytti koko kehoa.

Voi luoja sentään, en yhtään tiedä, miten jaksan elää tämän tuskan kanssa.

Hirveä syyllisyys painaa mieltä, kun mietin oman elämäni päättämistä tällaisella hetkellä. Käy sääliksi siskoa, joka vähän väliä sanoo, että minun pitää heti tulla heille jos alkaa liikaa ahdistaa. Puhe jatkuu, ettet vaan nyt tee itsellesi mitään. Välillä ääneen, välillä ääneti. Se on siellä koko ajan. Suree veljeään ja yrittää pitää siskoaan hengissä. Karua.

Olisinpa minä kuollut ja veli saanut elää.