Lyhyesti eilisillasta. Tapasin yhden jääkiekkoilijan, joka oli hieman ääliö. Hän huomautti valkoviinistä, joka oli punaviinilasissa; heitti, että juon varmasti kohta suoraan pullosta; hämmästeli suureen ääneen, miten lukkoon yhtäkkiä menin, siis mitä sä menit ihan lukkoon mitä ihmettä. No pääsimme kuitenkin sänkyyn asti ja mies laukesi melkein heti ja sai tuskaisen krampin takareiteensä. Olinko hieman vahingoniloinen.

Oli miehessä hyvääkin. Hän oli lähes kaksimetrinen (ihanaa, kun joku iiiiso mies rutistaa, tuntee itsensä tosi pieneksi) ja upeakroppainen komistus. Hemmetin itsevarmaa esittävä itse epävarmuus.

Sitten asiaan. Arabi antoi kuulua itsestään kuukauden hiljaisuuden jälkeen. Kesti vähän aikaa, ennen kuin uskalsin lukea viestin. Se oli suhteellisen neutraali, tosin mies kehui minua maasta taivaaseen. Meidän iltamme ja yömme oli kuulemma järisyttävä kokemus. Niin fyysisesti kuin muutenkin.

Mies oli lukenut kyynelsilmin kirjani eikä ollut säikähtänyt mitään, vaikka sitä vähän pelkäsin tai osasin odottaa. Hän on kokenut muun muassa ystävänsä itsemurhan ja itsesyytökset siitä plus oman vakavan sairautensa ja ties mitä muuta. Ehkä hän on juuri oikea ihminen ymmärtämään minuakin.

En oikein tiedä, mitä vastaan hänelle. Mies antoi ymmärtää, että on minusta kiinni, näemmekö vielä, mutta hän toivoi, että löytäisin jonkun rakastavan ja rakastettavan miehen itselleni. Aion sanoa miehelle suoraan, että haluan nähdä hänet, mutta vain jos hänkin sitä oikeasti haluaa. Mitään sääliä tai hengissäpitämistä en kaipaa. (Tai no kaipaan, koska saisin ainakin nähdä hänet, heh.) Toivon nyt oikein kovasti, että saisin arabin vielä joku päivä viereeni. Joko siellä tai täällä.

Huomenna lähden siskon luokse ja näen Minskun kesätauon jälkeen. Onneksi saa jotain muuta ajateltavaa. Raskaita aikoja tässä on viime viikot eletty, voisi välillä päästä helpommallakin.