Keräsin leikkauksen jälkeen neljä päivää rohkeutta, että uskalsin katsoa uusia rintojani ilman tukiliivejä. Tukiliivejä täytyy siis pitää päällä vielä viisi viikkoa yötä päivää. Odottaminen kannatti, sillä järkytys oli melkoinen.

En saa neljään viikkoon nostaa käsiäni yli hartiatason, joten Mari oli eilen auttamassa hiustenpesussa. Päänahka oli jo sen verran likainen, että eihän siinä muu auttanut kuin riisua liivit ja kohdata todellisuus.

Aivan jäätävät tykit oli ensimmäinen ajatus, kun näin uudet rinnat. Huh huh. Piti hieman keräillä itseäni, ennen kuin pystyin edes vähän vilauttamaan rintoja Marille. Myöhemmin kyllä annoin Marin niitä tunnustellakin eli kai henkinen toipuminen tästä lähtee pikkuhiljaa etenemään.

Tukiliivit ja vaatteet päällä rinnat näyttävät minusta erittäin hyviltä. Ne ovat sopivan muhkeat ja sellaiset käteen sopivat. Tosin en ole pystynyt eri paitojen tai mekkojen kanssa rintoja vielä testaamaan, kun meillä on ollut Marin kanssa tekemistä jo siinä, että olemme saaneet edes joustavat urheilutopit ujutettua päälleni.

Rintojen koko tasapainottaa tosi hyvin yläkroppaani eikä katse enää kiinnity ensimmäiseksi leveisiin hartioihini. Aika lailla sama fiilis kuin silloin konsultaatiossa, kun kokeilin mallikappaleita.

Mutta siis rintojen näkeminen paljaana oli hurjaa. Leikkausjälki on mielestäni todella hyvä ja haavat ovat siistit. Niissä on vielä haavateipit päällä ja arpien kehittyminen vie toki aikansa, mutta tällä hetkellä vaikuttaa oikein lupaavalta.

Rintojen pinta on sileä ja pienehköt kainaloläskit näyttäisivät kadonneen jonnekin implanttien sekaan. Muoto on pyöreä ja rinnat ovat minun silmääni hyvinkin symmetriset, vaikka ne olivat alun perin hieman erilaiset.

Mutta jotenkin ne tykit suorastaan räjähtävät silmille. Aika pelottavaa, heh. Ja rinnat ovat ainakin toistaiseksi melko kovat tai suorastaan kovat. Rinnat vain törröttävät siinä suoraan edessä ja voisi luulla, että niissä ei ole mitään elämää, kun ne eivät jousta mihinkään suuntaan. Voi luoja sentään. Tarvitsen ehkä terapiaa.

Tänään lueskelin keskustelupalstoja ja löysin sieltä paljon samanlaisia kauhukokemuksia ensimmäisistä kohtaamisista uusien rintojen kanssa. Monilla oli kestänyt viikkoja tottua uuteen kroppaan, ja rintojen toipumisessa ja muotoutumisessa voi kestää puolikin vuotta.

Nyt vaan järki käteen ja päivä kerrallaan. Olihan se päivänselvä asia, että jokin identiteettikriisi tässä voi tulla. Kyse on kuitenkin sellaisen asian korjaamisesta, joka on ahdistanut ja vaivannut minua vuosikaudet.

Muuten toipuminen edistyy hyvin. Viikonlopun söin vielä maksimimäärän kipulääkkeitä, mutta nyt otan lääkettä vain tarvittaessa. Oikeastaan varsinaista kipua en ole tuntenut ollenkaan, mutta sänkyyn meneminen ja sieltä nouseminen pitää ottaa rauhallisesti. Muutenkin yritän välttää kaikkia äkkiliikkeitä ja tavaroiden nostelua.

Yöt ovat hankalia, koska selkä ei tunnu millään tottuvan uuteen nukkumisasentoon. Viime yönä pyörin reilun tunnin ympyrää tässä yksiössäni, kun yritin saada selkään jotain liikettä ja veren kiertämään.

Siinä pimeää kämppää hiippaillessa tuli mieleen pappani, jolla oli tapana kävellä tuvan ja keittiön väliä aina päivisin. En tiedä, miksi hän sitä väliä taivalsi, mutta se oli päivittäistä. Sitten kun Mika syntyi ja oppi kävelemään, veljeni käveli aina papan perässä samaan tyyliin kädet selän takana. Siinä oli jotain hyvin koomista ja toisaalta liikuttavaa, miten papan poika Mika silloin pienenä oli. En ole tuota muistanut pitkään aikaan. Onhan siitä jo yli parikymmentä vuotta aikaa.

Päivät tuntuvat t o d e l l a pitkiltä. Kun on tottunut treenaamaan ja edes vähän pyörähtämään päivittäin ulkona, tällainen hiljaiselo on piinaavaa. Todennäköisesti otan kaikki rajoitukset ja ohjeet ehkä turhankin tarkasti, mutta tässä on niin paljon rahaa ja oma terveys pelissä, että en voi muutakaan. Onneksi kipuja ei ole, se tästä vielä puuttuisi.

Päivisin katson kaikki mahdolliset tv-ohjelmat, kuuntelen musiikkia, teen visualisointeja ja kaivan hammastikulla kynsinauhoja. Tai ei niistä paljoa enää ole jäljellä, mutta silti. Koko ajan on kauhea nälkä, vaikka en kuluta mitään. Totta kai leikkaus rasittaa aina elimistöä, joten vaatiihan se energiaa ja ruokaa toipumiseen. Onneksi mitään ahmimisjuttuja ei ole tullut ja luotan siihen, että Mari antaa palautetta, jos alan levitä jostain muualta kuin rintojen kohdalta.

Soitin ylimmälle neuvonantajalle sunnuntaina. Parit itkut tirautin sen puhelun jälkeen ja päätin, etten hänelle enää soita. Sisko lähinnä nauroi koko puhelun ajan ja heitti jotain kommentteja, jotka siinä mielentilassa tulkitsin pelkästään arvosteluksi. Tunsin itseni niin tyhmäksi.

Tänään sisko soitti ja juttelimme oikeastaan kaikesta muusta paitsi rinnoistani. Toki ymmärrän, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa minun kuvioni, mutta minusta olisi ystävällistä edes kysyä, miten voin leikkauksen jälkeen. Tai vaikka esimerkiksi suoraan kysyä, miksi ihmeessä teit jotain tuollaista.

Viimeksi kun olimme isän luona, tajusin, että voin ihan rauhassa pahoittaa mieleni kaikesta, mitä sisko sanoo tai jättää sanomatta, mutta lopulta mikään ei muutu. Meillä ei yksinkertaisesti ole yhteistä taajuutta keskustella asioista syvällisemmin, joten se siitä. Parempi antaa olla ja pitää välit edes tällaisena kuin ne nyt ovat.