Olen viime päivinä miettinyt paljon itsekkyyttä ja töitä. Että mikä siinä on, kun laitan työhakemuksia menemään, pääsen satunnaisesti haastatteluun ja joko saan tai en saa paikkaa, mutta lopputulos on aina se, että voin huonosti töissä. Että miten työn tekeminen voi olla niin haastavaa ja vaikeaa, kun ei olisi työn lisäksi muuta huollettavaa kuin oma itsensä.
Kun muistelen viimeisintä työpätkää, mieleeni tulee vain kova ahdistus ja kuristavat kädet kiertymässä kaulan ympäri. Tunne, että aika ei riitä mihinkään asioiden pohtimiseen ja juttujen läpikäymiseen. Treenit menevät helposti vain suorittamiseksi eikä ruokavalioon jaksa keskittyä, koska päässä pyörii vain ahdistusta ja kaiken suunnittelemista niin, että ehtisin nukkua mahdollisimman paljon. Etten väsyisi ja uupuisi taas. Päässä on jatkuva hälinä ja tuntuu, etten ehdi edes hengittää.
Juuri nyt ajattelen, että ehkä minun ei tarvitse mahtua työelämään tällä hetkellä. Niin kuin entinen työkaverini sanoi, voi olla siunaus, että olemme työttömiä (sairaanhoitajia), koska tosi moni uupuu meidän alalla.
Mietin myös itsekkyyttä. Olen elänyt melkein koko ikäni sillä periaatteella, että minulla ei ole mitään väliä. Kunhan läheisillä asiat ovat hyvin, se on tärkeintä. Olen toivonut ja rukoillut, että kaikki läheisilleni tarkoitettu kärsimys tulisi mieluummin minulle kuin heille. Ajattelin pitkään, että tuo on tosi jalo, nöyrä ja ihailtava asenne. Vitsit, miten hyvän ja täydellisen ihmisen merkki, kun haluaa kärsiä muiden puolesta.
En ajattele enää niin. Päinvastoin. Minä olen elämäni tärkein ihminen ja minun tehtäväni on pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta. Kuulostaa korvaani vieläkin itsekkäältä, mutta näin se on. Taustalla on ajatus siitä, että mitä paremmin minä voin, sitä enemmän minusta on hyötyä muille. Voin auttaa muita vasta, kun olen auttanut itseäni. Ja halu auttaa kumpuaa jostain paljon syvemmältä kuin siitä, että kokisin olevani jotenkin parempi ihminen, kun haluan auttaa muita.
Tässä valossa näen yllättävän pitkään jatkuneen työttömyyden siunauksena. Minulla on nyt ruhtinaallisesti aikaa korvata itselleni ne vuodet, kun varta vasten yritin vahingoittaa itseäni kaikin mahdollisin keinoin. Jos se tarkoittaa, että olen työtön sairaanhoitaja (tämähän on siis vähintään joka toisen mielestä mahdoton yhtälö), olkoon sitten niin.
Nykyään teen päivisin erilaisia harjoituksia, joilla olen saanut mielekästä sisältöä päiviin ja lisättyä oman kehon hyväksymistä. Olen kokeillut erilaisia ohjattuja meditointeja ja harjoituksia, joita teimme viikonloppukurssilla. Tämän aamun meditoinnissa pääsin jo hetkeksi tilaan, jossa en tuntenut kehoani. Se oli erikoista, koska alkuun oli tosi hankalaa edes keskittyä olemaan hiljaa paikallaan meditoidessa.
Lisäksi olen tehnyt yhtä kehollista, hyvinkin yksinkertaista harjoitusta. Laitan jonkin hyvän kappaleen soimaan, seison, pistän silmät kiinni ja annan kehon liikkua miten vaan se haluaa. Tämä harjoitus on tehnyt hyvää selälle ja viikonloppuna huomasin, että se lievittää nopeasti ahdistusta.
Salitreenit ja ruokavalio jatkuvat samaan malliin kuin ennenkin. Alan pikkuhiljaa uskoa siihen, että keho todella kertoo, mitä se haluaa, kun vain kuuntelee sen viestejä. Välillä esimerkiksi tekee mieli syödä tosi paljon (yllättäen useimmiten jalkapäivinä) ja toisinaan huomaan, että pärjään vähemmällä. Kaikki yksinkertainen ja ravinnepitoinen ruoka on alkanut kiinnostaa yhä enemmän. Ihme kyllä en ole sen kummemmin kaivannut leipääkään, vaikka leipätaukoa on kestänyt nyt kuukauden verran.
Mutta tarkkana tässä saa olla, ettei lähde suorittamaan ja tekemään liikaa muutoksia kerralla. Aikaa on, nyt kun oikea tie on löytynyt.
Kommentit