Näin laskuhumalassa elämäni vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta. Herään keskellä yötä vieraasta asunnosta julkkismiehen vierestä, vietän öitä tai no okei yhden yön luksushotellissa rikkaan miehen laskuun ja kuuntelen miestä, joka kokee valaistuneensa ja näkee kultaisten ufojen lentävän. Mitä muuta kaikkea, mutta yhtä en saa. Nimittäin sitä rekkakuskia, jonka kadotin muutama viikko sitten. Häntä ei löydy mistään.

Muuten olo on suhteellisen neutraali. Odotan tässä, tulenko taas kipeäksi ja joudunko perumaan rasitusastmaa selvittävän testauksen. Vituttaa, jos joudun.

Olin illalla kahdeksaan salilla kurkku kipeänä ja mietin, mitä järkeä tässä kaikessa on. Näissä lukemattomissa miehissä, kirjan kirjoittamisessa, salilla käymisessä ja elämässä noin yleensä. Vaikka olen epätoivoinen ja jälleen kerran masennuksen syövereissä, näen pilkahduksen valoa. En tiedä, mikä valo se on. Ei ainakaan sellainen, että olen puolen vuoden päästä kahdeksasta neljään töissä ja odotan lasta jollekin superlupaavalle perheenisälle. Ei tosiaan. Mutta jotain. Jotain muuta kuin sitä, minkä junan alle hyppäät tai mistä apteekeista haet tappavat lääkkeet.

Olen kyllästynyt ja väsynyt olemaan Viivi, joka vihaa itseään ja vastaantulijoita. En jaksa vihata ja murehtia ja surra joka hetki. En vaan tiedä, mitä ottaisin siihen tilalle. Äiti, pikkuveli ja suru tuntuvat vievän minusta kaiken ja toisaalta hyvä niin.

(Lisäksi olen huolestunut yhdestä blogini lukijasta, josta en ole noin kuukauteen kuullut mitään. Pelkään pahinta.)