Reissu on tehty ja nyt takaisin kotikaupungissa. Ei yllätä varmasti ketään, jos sanon, että olo on varsin tuskainen tällä hetkellä. Mutta ei siitä sen enempää.

Sydän ihan itkee verta, kun niin ihania ihmisiä tapasin ja nyt he kaikki ovat kovin kaukana. Onneksi on keksitty kuvat, facebook ja puhelin. Ja minulla on suuri sydän, jossa voin kantaa kaikkia ihania muistoja loppuelämäni. Reissu oli niiiiiin mahtava.

Kentällä lähtöaamuna kiinnitin huomiota yhteen charmanttiin viisikymppiseen suomalaismieheen. Myöhemmin reissussa kävi ilmi, että kyseinen herra oli tarkkaillut minua. Mies pyysi minut ja Merjan drinkeille yksi ilta, kun törmäsimme lomakohteessa iltapimeällä. Tyyppi kertoi (mitä nyt pystyi tissieni tuijottamiselta puhumaan) katselleensa minua kentällä ja koneessa ja ajatelleensa, että onpa ilmeetön kivikasvoinen nainen. Onkohan niiden takana ihmistä ollenkaan. Että näin suomalaismiehet hurmaavat meitä naisia. Kysymällä, olemmeko ihmisiä ollenkaan. Very nice.

Alkupäivät olivat aika tylsiä. Mietin jo Merjalle ääneen, tuleeko tästä lomasta kiva ollenkaan. No, mutta sitten kun alkoi tapahtua, alkoi tosiaan tapahtua. Varsinainen biletys- ja panoloma tuosta pariviikkoisesta kehkeytyikin. Kai jokin vauhtikausi iski, kun hommailin viiden eri miehen kanssa.

Ihanin tapaus oli yksi John. Sellainen 35-vuotias kovia kokenut aivan upea mies. Harmi, kun tapasimme vasta loppulomasta. Mies sanoi, että minulla on upea hymy ja olen niin iloinen, mutta silmäni ovat hyvin surulliset. Mitä sinulle oikein on tapahtunut. Kerroin äidistä ja veljestäni ja siitä, miten vaikeaa on ollut heidän kuolemansa jälkeen. John paljastuikin samanlaiseksi henkimaailmaihmiseksi kuin minä, ja juttelimme kokemuksistamme. Siis oikeasti, kuka suomalaismies on ikinä huomannut syvää surua iloisuuteni takana ja jaksanut kuunnella henkimaailmajuttujani. Hohhoijaa. Kai se tuolla päin maailmaa on normaalia, että ihmiset ovat jotenkin henkisempiä ja pitävät muita asioita tärkeämpinä kuin jatkuvaa suorittamista, menestystä ja rahaa. Ja täällä Suomessa - enpä sano yhtään mitään.

Toiseksi paras oli dubailainen Max. Sellainen surusilmäinen naistenmies, jonka kanssa hengailin useampana iltana. Seksi nyt ei ollut kenenkään kanssa mitään erikoista, eihän se koskaan ole. Mutta kaikki mahdollinen ennen itse aktia oli mieletöntä. Max sanoi, että hän maksaa koska tahansa minulle matkan lomakohteeseen, jos vain haluan. Kerron vain, milloin haluan tulla. Tyyppi tekee vuodessa viisi kuukautta töitä ja lomailee loput. Ihan kiva tarjous, mutta enköhän omalla (huoramaisella) käytökselläni pilannut koko jutun. Ei voi mitään. Silloin pitää bilettää ja iskeä miehiä, kun on oikea fiilis ja tuntuu hyvältä.

Oivalsin jotain itselleni suurta noiden kahden viikon aikana. Vain minä pystyn muuttamaan oman elämäni, jos haluan, ei kukaan muu. Saan niin paljon tukea henkimaailmasta, äidiltä, veljeltä ja eläviltä läheisiltäni kuin vain uskallan ottaa vastaan, mutta vain jos haluan itse elämääni muutosta.

Murehdin toissapäivänä siskon luona, miten stressaavaa ja raskasta hänen elämänsä on. Sitten kuuntelin puhelimessa ystäväni vaikeuksia yhdistää koulua ja työelämää, kun kroppa alkaa oireilla liiasta työmäärästä ja stressistä. Tajusin, että en voi muuttaa heidän elämäänsä paremmaksi, vain itse he pystyvät siihen. Minä voin olla tukena, mutta muuhun en kykene. Ihan samoin, kukaan ei voi muuttaa minun elämääni paremmaksi. Minun on se itse tehtävä.

Kävimme Merjan kanssa yhden henkimiehen vastaanotolla reissussa. Kerron siitä ehkä myöhemmin ja paikallisesta kokovartalohieronnastakin voisi pari sanaa sanoa. Mutta jatkan, kun jaksan.