Alamäki jyrkentyy. Minulla on lähes jatkuvasti sellainen olo, että pääni painuu veden alle ja tukehdun. Sydän hakkaa enkä kestä pienintäkään meteliä. Töissä joudun todella keskittymään, etten hajoa sinne harhaisten potilaiden sekaan huutamaan helpotusta tähän tuskaan. Töiden jälkeen päässä pyörii ajatus pakko jaksaa mennä salille, pakko jaksaa, pakko jaksaa, ei saa antaa periksi.

Aamulla ihan itkin, kun kävelin salilta kotiin. Itku meinasi tulla jo salilla, mutta sain pidäteltyä. Minusta on käsittämättömän epäreilua, että voin taas näin huonosti. Vielä epäreilumpaa on se, että päivieni paras kohta, rakkain harrastukseni ja se, mikä on konkreettisesti pitänyt minut tähän asti hengissä, alkaa tuntua väkinäiseltä ja pakonomaiselta puurtamiselta.

Vituttaa, että olen näin poikki ja tällaisessa koomatilassa.

Havahduin joku aamu työmatkalla siihen, että tämän hetken uupumus tuntuu etäisesti tutulta. Ihan kuin olisin ollut tässä tilanteessa joskus aiemmin. No nii-in. Sitten tajusin, että eihän siitä ole kuin muutama vuosi, kun minulla todettiin lisämunuaisten uupumus ja kevyttä häikkää kilpirauhasessa. Silloin menin itkien töihin ja iltakuuden jälkeen nukkumaan, kun en yksinkertaisesti pysynyt enää hereillä. Vyötärölle kertyi löysää, vaikka söin muka terveellisesti ja treenasin salilla.

Vielä on siis toivoa, että maaliskuusta alkanut aina vaan huonontuva olo olisi pelkkää uupumusta eikä esimerkiksi masennusta.

Kaikki oireet ovat taas tulleet niin vaivihkaa ja hitaasti kertymällä, että en ole aiemmin tajunnut tehdä asialle jotain. Nyt varaan labraan ajan ja selvitän kilppariarvot. Minulla on edelleen lääkitys uupumukseen, mutta voihan olla, että kroppa kaipaa nyt pientä lisäboostia.

Mutta vaikka tällä hetkellä näen punaista, kun kuulen yhdenkin voimalauseen tai myönteisen elämänviisauden, jossain on valoa. Karsa yrittää parhaansa mukaan tsempata ja piristää, pari ystävää samoin. Muille en ole voinnistani kertonut, koska en haluaisi velloa tässä paskassa yhtään enempää kuin on pakko.

Ja sitten on Sami, joka onnistuu tietämättään sanomaan oikeat sanat. Esimerkiksi eilen mies sanoi, että hän haluaa ensin vain katsella täydellistä kroppaani. Meinasin jo alkaa nauraa tai heittää vitsiä läskeistäni, mutta päätinkin vain olla hiljaa ja nauttia miehen katseesta.

Ja vaikka kuolema-ajatukset ovat ikävä kyllä tehneet paluun arkeeni, sisimmässäni uskon, että tästäkin selvitään hengissä.